Siihen aikaan, jolloin tämä sanottiin, hän vietti suurimman osan päivää maaten, ja usein oli hyvin vaikea saada häntä hereille. Hän ei enää ollenkaan käsittänyt aikaa ja oli useita kertoja (etenkin herätessään) huutanut vaimoaan ja erästä vanhaa palvelijaa, joka oli ollut kuolleena niin kauan, että hänen hautakivensä oli aivan sammaltunut! Jos minulta olisi vaadittu valallista selontekoa, olisi minun ollut pakko sanoa, ettei hän kyennyt tekemään testamenttia, ja kumminkin olivat kaikki yksityiskohdatkin hänen testamentissaan mitä järkevimmin ajatellut ja sekä henkilöt että olosuhteet erinomaisesti otetut huomioon.
Hänen hupenemiseensa ei tosin kulunut kovin pitkää aikaa, mutta siinä saattoi erottaa lukemattomia eri vaiheita. Hänen hengenvoimansa vähenivät yhtä mittaa; hän oli melkein kokonaan kadottanut liikkumiskykynsä; hän oli kovin kuuro; puhe oli muuttunut mutinaksi, ja kuitenkin onnistui hänen viimeiseen asti ilmaista jonkinverran vanhaa hienouttaan ja hyväntahtoisuuttaan. Jokaisen häntä jotenkin auttavan kättä hän pusersi; minulle hän lahjoitti erään latinankielisen kirjansa, johon hän vaivalloisesti oli kirjoittanut minun nimeni, ja tuhansin tavoin hän sai meidät ajattelemaan, kuinka suuri se häviö oli, jonka me oikeastaan jo olimme kärsineet. Viimeiseen asti oli hetkiä, joina hän jälleen osasi lausua ymmärrettäviä sanoja; tuntui siltä kuin hän olisi vain unohtanut puhumisen taidon, aivan kuin lapsi unohtaa läksynsä, ja joskus vain jossakin määrin vielä sitä muisti. Elämänsä viimeisenä iltana hän hiljaisuuden vallitessa yht'äkkiä kertasi Vergiliuksen sanat: "Gnatique patrisque, alma, precor, miserere." Hän lausui tuon aivan selvästi ja oikein korostaen. Kuullessamme näin odottamatta selviä sanoja unohdimme kaikin omat mietteemme, mutta hyödytöntä oli, että käänsimme huomiomme häneen; hän istui vaieten ja ulkopuolisista merkeistä päättäen aivan tylsänä. Hiukan myöhemmin hänet vietiin sänkyyn heikompana kuin koskaan ennen. Yön aikana hän sitten heitti henkensä ilman kuolonkamppailua.
Pitkien aikojen perästä tulin näistä asioista puhuneeksi eräälle lääketieteen tohtorille, miehelle, joka on niin suuressa maineessa, etten pidä sopivana mainita hänen nimeänsä. Hänen käsityksensä mukaan vaivasi sekä isää että poikaa sama tauti; isää luonnottoman suuren surun tähden, poikaa ehkä kuumekiihoituksen johdosta: kummaltakin oli särkynyt verisuoni aivoissa, ja luultavaa oli (lisäsi tohtori), että suvussa oli sellaiseen taipumusta. Isä kuoli, poika jäi eloon, ulkonaisissa suhteissa aivan terveenä miehenä, mutta nähtävästi oli se hieno kudos, jossa sielu asustaa ja toimittaa ajallisen tehtävänsä, jotenkin vioittunut. Sen ikuinen elämä, toivon minä, on lihallista ruumistamme kohtaavien onnettomuuksien ulkopuolella. Ja kuitenkin, jos asiaa tarkemmin ajattelee, niin tuo ei merkitse mitään, sillä meidän elämämme tuomari on itse meidät puutteellisiksi luonut.
Vanhan lordin kuolema sai aikaan uuden yllätyksen meille, jotka seurasimme hänen jälkeläistensä käytöstä. Jokaiselle ajattelevalle täytyi olla selvää, että veljekset yhdessä olivat aiheuttaneet isänsä kuoleman, ja hänen, joka oli miekkaan tarttunut, voi sanoa tappaneen hänet omin käsin. Mutta mikään sellainen ajatus ei näyttänyt rasittavan paroonia. Hän oli kyllä vakava, mutta murheelliseksi häntä ei voinut sanoa; hän oli joka tapauksessa vain tyynesti alakuloinen; hän puheli vainajasta kuin iloisesta muistosta, josta epämieluisasti eroaa, kertoi hänestä luonteenomaisia piirteitä vanhoilta päiviltä, hymyili niille hyvällä omallatunnolla, ja kun hautajaiset tulivat, otti hän niihin osaa aivan moitteettomasti. Huomasin hänen olevan aika lailla mielissään, kun häntä nyt puhuteltiin lordiksi, ja hän pitikin tarkoin huolta siitä, että tätä arvonimeä käytettiin.
Nyt ilmestyi näyttämölle uusi henkilö, jolla myöskin oli osansa tapausten kulussa, nimittäin nykyinen lordi Aleksander, jonka syntyminen (heinäkuun 17 päivänä 1757) täydensi rakkaan isäntäni onnen. Nyt ei hänellä ollut enää mitään toivottavaa, eipä edes toivomisen aikaakaan. Ei voi ajatella hellempää isää kuin hän. Hän oli aina pahalla tuulella, ellei poika ollut hänen luonaan. Jos poika oli ulkona, tutki isä pilviä, alkaisiko ehkä sataa. Yöllä hän saattoi nousta vuoteeltaan katselemaan nukkuvaa lasta. Hänen juttelunsa kävi väsyttäväksi vieraalle; hän näet ei puhunut juuri muusta kuin pojastaan. Kaikki, mikä koski taloa, ratkaistiin erityisesti Aleksanderia silmällä pitäen. Niinpä sanottiin: "Pidetään huolta siitä, että metsä ehtii kasvaa, kunnes Aleksander on täysi-ikäinen", tai "Sehän sopii mainiosti, kun Aleksander joutuu naimisiin." Päivä päivältä saattoi yhä selvemmin huomata, miten isä koko olemuksellaan kiintyi lapseen. Se osoittautui monena liikuttavana ja muutamina varsin moitittavina piirteinä. Pian saattoi lapsi lähteä hänen kanssaan kävelemään, ensin puutarhaan, käsi kädessä isän kanssa, ja sitten edemmäksikin talon maille. Tämä muuttui vähitellen paroonin varsinaiseksi toimeksi. Heidän ääntensä kaiku (joka kuului kaukaa, sillä he puhuivat kovalla äänellä) oli hyvin tuttu seudulla, ja minä puolestani pidin sitä suloisempana kuulla kuin linnunlaulua. Oli kaunista nähdä heidän yhdessä palaavan kotiin syli täynnä kukkasia; isä oli yhtä lämmennyt ja usein yhtä likainen kuin poikakin, sillä heillä oli molemmilla yhtä suuri halu kaikenlaiseen lapsellisuuteen, rannan hietikossa kaiveluun, sulkujen rakentelemiseen ja sen semmoiseen; kerran minä näin heidät aidan takana kurkistelemassa karjajoukkoa, ja kumpikin oli saman lapsellisen ihastuksen vallassa.
Näistä retkistä puhuessani johdun mainitsemaan erään tapauksen, jossa itse olin mukana. Oli olemassa tie, jota en voinut koskaan käydä tuntematta sydämen kipua, niin monasti olin sitä kulkenut surullisissa asioissa, niin monta onnettomuutta oli sillä tiellä tapahtunut. Mutta polku kulki mukavasti, minne päin lähtikin Muckle Rossin rinteeltä, ja minun täytyi vasten tahtoanikin käyttää sitä ainakin kerran joka toinen kuukausi. Kun mr. Aleksander oli seitsemän tai kahdeksan vuoden ikäinen, sattui kerran, että minulla oli ollut asioita kauempana varhain aamusella. Kotimatkalla kuljin pensaiston läpi kello yhdeksän tienoissa. Aamu oli kirkas. Oli se vuodenaika, jolloin metsät ovat parhaassa kevätloistossaan, orjantappura kukkii ja linnut livertävät uutterimmin. Niin iloisella taustalla oli pensaisto sitäkin synkempi, ja siihen liittyvät muistot ahdistivat minua sitäkin enemmän. Tässä mielentilassa tuntui minusta ikävältä, kun kuulin puhetta edeltäni ja tunsin paroonin ja mr. Aleksanderin äänet. Kuljin eteenpäin ja tulin kohta aivan heidän näkyviinsä. He seisoivat aukiossa, jossa kaksintaistelu oli tapahtunut, lordi piti kättään poikansa olkapäällä ja puhui vakavasti. Vihdoin, kun hän kohotti päätänsä minun lähetessäni, olin näkevinäni hänen ilmeensä kirkastuvan.
"Ah", hän virkkoi, "tuossa tulee kelpo Mackellar. Olen juuri kertonut Sandille tämän paikan tarinan: kuinka oli kerran mies, jota paholainen pyrki surmaamaan, mutta joka oli vähällä surmata paholaisen."
Olin pitänyt kyllin omituisena sitä, että hän toi lapsen tälle paikalle, mutta yli kaikkien rajojen meni, että hän ryhtyi tapahtumasta puhumaan. Pahin oli kumminkin vasta tulossa. Hän näet kääntyi poikansa puoleen ja lisäsi: "Voit kysyä Mackellarilta; hän oli täällä ja näki sen."
"Näittekö todellakin paholaisen?" kysyi lapsi.
"En ole kuullut kertomusta", vastasin minä, "ja minulla on nyt kiire."