Sen sanottuani syöksyi äkkiä mieleeni menneisyyden katkerat kokemukset ja tuo peloittava, kynttiläin valossa esitetty näytelmä. Tulin ajatelleeksi, että jos väistö olisi tapahtunut sekuntiakin myöhemmin, ei tuo lapsi olisi milloinkaan nähnyt päivänvaloa, ja mielenliikutus, joka minut aina valtasi tässä pimeässä kolkassa, puhkesi sanoiksi. "Mutta se ainakin on totta", huudahdin, "että olen kohdannut paholaisen tässä metsikössä ja nähnyt hänet tuossa lyötynä. Jumalalle kiitos, että pääsimme hengissä — Jumalalle kiitos, että Durrisdeerin seinissä vielä on kivi kiven päällä! Ah, mr. Aleksander, jos milloinkaan saavutte tälle paikalle, vaikkapa sadan vuoden kuluttua, ja vaikka seurassanne olisi maan iloisimpia ja korkeimpia, niin astukaa syrjään ja muistelkaa jotakin rukouksen katkelmaa."
Lordi nyökkäsi hyvin vakavasti. "Niin", sanoi hän, "Mackellar on aina oikeassa. Otahan lakki päästäsi, Aleksander." Samassa hän paljasti päänsä ja ojensi kätensä. "Oi Jumalani", hän lausui, "minä kiitän sinua ja poikani kiittää sinua moninaisesta suuresta laupeudestasi. Anna meille rauha toistaiseksi; suojele meitä pahalta mieheltä. Lyö häntä, Jumala, vasten valehtelevaa suuta!" Viimeinen lause tuli häneltä huudahduksena, ja vihan muistoko lienee keskeyttänyt hänen rukouksensa vai lieneekö hän huomannut rukouksensa omituiseksi, joka tapauksessa hän vaikeni ja hetken kuluttua pani lakin päähänsä.
"Luulenpa, että olette unhottanut erään asian, lordi hyvä", virkoin minä. "Anna anteeksi rikoksemme, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka meitä vastaan rikkovat. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Amen."
"Oh, tuo on helposti sanottu, Mackellar", virkkoi lordi. "Tuo on varsin helposti sanottu. Mutta minunko pitäisi antaa anteeksi? Luulenpa, että näyttäisin hyvinkin tuhmalta, jos niin väittäisin."
"Muistakaa lasta, lordi!" sanoin minä jokseenkin ankarasti, sillä mielestäni eivät hänen lauseensa soveltuneet lasten kuultaviksi.
"Onhan se totta", hän virkkoi. "Tämä on liikaa lapselle. Mennäänpä etsimään pesiä."
En muista sattuiko samana päivänä vai seuraavana, että lordi tavatessaan minut yksin avasi sydäntänsä hieman enemmän samalta kulmalta.
"Mackellar", virkkoi hän, "minä olen nyt erittäin onnellinen."
"Uskon sen mielelläni", vastasin minä, "ja olen siitä iloinen"
"Onnellisuus velvoittaa, eikö teidänkin mielestänne?" kysyi hän hymyillen.