"Aivan varmaan", vastasin, "ja suru samaten. Ellemme koeta täällä toimia parhaamme mukaan, niin mielestäni on parempi, mitä pikemmin häviämme."
"Mutta jos kävelisitte minun kengissäni, antaisitteko hänelle anteeksi?" kysyi lordi.
Hyökkäyksen äkillisyys sai minut hieman hämilleni. "Onhan se ehdoton velvollisuutemme", sanoin.
"Mitä vielä!" virkkoi hän. "Nuo ovat lauseparsia. Annatteko itsekään hänelle anteeksi?"
"Enpä kyllä", vastasin. "Jumala minua armahtakoon, mutta en anna."
"Kätenne tänne sen asian johdosta!" huudahti lordi hyväntuulisena.
"Huono tunne se on, jonka johdosta kättelemme", sanoin minä, "huono tunne kristityissä. Ehkäpä ojennankin käteni teille kristillisemmässä tilaisuudessa."
Tuon minä lausuin hieman hymyillen; lordi taas lähti huoneesta ääneen nauraen.
En voi keksiä täysin tyydyttävää lausepartta ilmaistakseni, millaiseen orjan asemaan lordini asettui lapseensa nähden. Hän kerrassaan hukkui tuohon alinomaiseen ajatukseen: tehtävät, ystävät ja vaimo unohtuivat kokonaan tai saattoi hän muistaa niitä vain ankarin ponnistuksin. Selvimmin oli siten hänen vaimonsa laita. Siitä asti kun olin Durrisdeeriin tullut, oli rouva ollut hänen ajatustensa sisältönä ja hänen katseensa kiintokohtana — nyt hän oli heitetty aivan syrjään. Olen nähnyt lordin tulevan huoneen ovelle, silmäilevän ympärilleen ja jättävän rouvan huomiotta ikäänkuin hän olisi ollut takan ääressä loikova koira. Hän haki Aleksanderia, ja rouva tiesi tuon hyvin. Olen kuullut hänen puhuvan rouvalle niin äreästi, että minun teki mieli sekaantua asiaan. Syy oli silloinkin sama: rouva oli muka jotenkin vastustellut Aleksanderin aikeita. Epäilemättä tämä oli jonkinlainen rouvaa kohdannut luonnollinen rangaistus, jollaisen ainoastaan sallimus voi säätää: hän oli vuosikausia suhtautunut kylmästi jokaiseen hellyyden ilmaukseen; nyt oli hänen vuoronsa joutua laiminlyödyksi. Sitä suurempaa kiitosta hän ansaitsee siitä, että suoritti osansa hyvin.
Syntyi omituinen tilanne: talossa oli jälleen kaksi puoluetta, ja minä olin nyt rouvan puolella. Tosin en milloinkaan lakannut rakastamasta herraani. Mutta ensinnäkin hän nyt vähemmän kaipasi seuraani. Toiseksi en voinut olla vertailematta mr. Aleksanderin ja miss Katarinan kohtelua. Viimeksimainitusta ei lordi ollut koskaan vähääkään välittänyt. Kolmanneksi minua loukkasi se muuttunut tapa, jolla hän kohteli rouvaa ja joka minuun vaikutti uskottomuudelta. Muuten en voinut olla ihailematta rouvan osoittamaa tasaisuutta ja hyvyyttä. Kenties hänen tunteensa, jonka pohjana alun pitäen oli ollut sääli, oli pikemmin äidin kuin vaimon tunnetta; kenties häntä ilahdutti nähdä — jos niin saan sanoa — molempain lastensa viihtyvän niin hyvin toistensa seurassa, sitä enemmän, kun toinen heistä oli aikaisemmin saanut syyttömästi kärsiä paljon. Mutta kaiken tuon takia hänen oli tyydyttävä laiminlyödyn miss Katarina rukan seuraan, ja minä puolestani tulin yhä enemmän viettäneeksi aikaani äidin ja tyttären seurassa. Tätä seikkaa voisi helposti liioitella, sillä perhe oli toisiin perheisiin verraten sangen sopuisa. Mutta tuo asia oli sittenkin olemassa. Tiesikö lordi sen, vai eikö, sitä en kykene ratkaisemaan. Luulen, ettei hän tullut sitä ajatelleeksi. Poika kiinnitti hänen mieltänsä mitä suurimmassa määrin. Me muut sitävastoin sen tajusimme ja tavallaan kärsimmekin tiedostamme.