Eniten meitä kumminkin huolestutti lasta uhkaava suuri ja yhä kasvava vaara. Lordi oli ilmetty isänsä; oli pelättävissä, että poika osoittautuisi masterin kaltaiseksi. Aika oli näyttänyt pelkomme aivan liioitelluksi: Skotlannissa ei nykyään ole arvokkaampaa gentlemania kuin seitsemäs lordi Durrisdeer. Asiani ei ole kertoa siitä, miten minä itse tulin eronneeksi hänen palveluksestaan, etenkin kun tarkoitukseni on hänen isänsä puolustaminen…..
[Julkaisijan huomautus. — Tästä kohdasta mr. Mackellarin muistelmia on viisi sivua jätetty pois. Ne luettuani sain sen käsityksen, että mr. Mackellar vanhoilla päivillään oli verraten vaativainen palkollinen. Seitsemättä Durrisdeerin lordia vastaan (joka ei missään tapauksessa kuulu kertomukseemme) ei tuoda mitään oleellisia syytöksiä. — R. L. S.]
—- Mutta me pelkäsimme tuona aikana, että hän eläisi edelleen pojassaan veljensä kuvana ja jälkeläisenä. Rouva oli koettanut saada käytäntöön jonkinmoisen hyödyllisen kurinpidon, mutta oli saanut olla iloinen, kun sai sen jättää, ja katseli nyt asiain kehittymistä salaisesti tyytymättömänä. Joskus hän puheessaan siihen viittailikin, ja joskus, huomatessaan jonkin esimerkin lordin kamalasta kärsivällisyydestä, hän voi ilmaista ajatuksensa liikkein tai huudahduksin. Minua taas ajatus vaivasi yötä päivää, ei niin paljon lapsen vuoksi kuin isän. Mies oli vaipunut uneen ja uneksi, ja jos hän jotenkin väkivaltaisesti herätettäisiin, olisi se epäilemättä hänen kuolemansa. Ei voinut ajatellakaan, että hän eläisi kauemmin kuin lapsi, ja kun minut käsitti pelko siitä, että viimeksimainittu voisi tahrata maineensa, täytyi minun kätkeä kasvoni käsiini.
Tuo sama jatkuva päähänpisto sai minut lopuksi rohkaisemaan itseni ja tekemään hänelle ehdotuksia — seikka, joka ansaitsee lähempää kuvailua. Lordi ja minä istuimme eräänä päivänä saman pöydän ääressä miettien jotain väsyttävää ja vähäpätöistä pikkuasiaa. Kuten olen kertonut, oli häneltä kokonaan kadonnut halu sellaisiin toimiin; hän toivoi silminnähtävästi pääsevänsä kohta pois ja oli ärtyinen ja väsynyt. Vanhemmaltakin hän minusta näytti kuin koskaan ennen. Varmaankin hänen kalpeat kasvonsa saivat minut nyt käymään asiaan käsiksi.
"Lordi hyvä", sanoin minä pää painuksissa, ja olin jatkavinani työtä — "tai sallikaa minun mieluummin jälleen kutsua teitä mr. Henryksi, sillä minä pelkään teidän vihastuvan ja tahtoisin mielelläni saada teidät muistamaan menneitä aikoja —"
"Kelpo Mackellar!" sanoi hän niin ystävällisin äänin, että olin luopumaisillani aikeesta. Mutta sitten muistin puhuvani hänen hyväkseen ja jatkoin.
"Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, mitä te teette?" kysyin minä.
"Mitä minä teen?" kertasi hän. "Minä en ole koskaan kelvannut arvoituksia arvaamaan."
"Mitä te teette pojastanne?" sanoin minä.
"No", sanoi hän hiukan vaativasti, "mitä minä sitten teen pojastani?"