Sitäkin suuremmalla innolla ryhdyin matkavalmistuksiin nyt, kun viimeinenkin epäröintini oli hävinnyt ja viivyttelyn vaara alati oli suurin kirjaimin painettuna silmäini edessä. Tästä hetkestä saakka minä en enää istunut levähtämään. Milloin olin vahtipaikallani masterin ja hänen hindunsa luona, milloin ullakolla täyttämässä matkalaukkuja, milloin lähetin Macconocchien takaportista ja syrjätietä viemään niitä sovitulle paikalle, milloin pidin rouvan kanssa salaa pienen neuvottelun. Sellainen oli elämämme toinen puoli Durrisdeerissa tuona päivänä, toiselta puolen näytti kaikki rauhalliselta: perhe oleskeli kotona isäinsä talossa, ja jos jotain hämmennystä ilmeni, täytyi masterin otaksua sen johtuvan hänen odottamattomasta tulostaan ja siitä pelosta, jota hän oli tottunut herättämään.
Illallinen meni selkkauksitta; sanottiin kylmästi hyvää yötä toisilleen ja mentiin kukin makuusijalleen. Minä seurasin masteria viimeiseen asti. Olimme sijoittaneet hänet hinduineen vierekkäisiin huoneisiin pohjoisessa kylkirakennuksessa, koska se oli kauimpana ja voitiin erottaa päärakennuksesta sulkemalla ovet. Panin merkille, että hän oli hellä ystävä tai hyvä isäntä (kumpi hän sitten lie ollut) Secundra Dassiaan kohtaan ja piti huolta hänen hyvinvoinnistaan; hän lisäsi omin käsin puita pesään, kun hindu valitti viluansa, haki riisiä, josta muukalainen eli, ja puheli hänelle ystävällisesti hindustaniksi sill'aikaa kun minä seisoin kynttilä kädessä ja olin aivan uneen vaipuvinani. Vihdoin huomasi master kuinka huonossa kunnossa näytin olevan. "Minä näen", sanoi hän, "että teillä on kaikki vanhat tapanne: varhain ylös ja varhain levolle! Nyt voitte varsin mielellänne madella matkaanne."
Tultuani huoneeseeni tein ne liikkeet, jotka tavallisesti kuuluvat riisuutumiseeni, tietääkseni, että käytin siihen oikean ajan. Sen tehtyäni panin tulusvehkeeni kuntoon ja puhalsin kynttilän sammuksiin. Noin tunnin kuluttua minä jälleen sytytin, pukeuduin pehmeihin kenkiin, joita olin lordin sairauden aikana käyttänyt, ja lähdin kutsumaan niitä, joitten piti lähteä matkalle. He olivat kaikki pukeutuneina ja odottamassa: lordi, rouva, miss Katarina, mr. Aleksander ja kamarineiti Kristina, ja minä huomasin kuinka tällainen salakähmäinen toiminta vaikutti näihin aivan viattomiinkin ihmisiin. Toinen toisensa jälkeä kävi lumivalkeaksi kasvoiltaan, kun heidän huoneensa ovi narahteli. Me hiivimme ulos takaovesta yön pimeydessä, jota tuskin pari tähteä valaisi, ja ensin oli meidän hapuiltava kompastellen ja kaatuillen pensaikossa. Päästyämme jonkun sata askelta metsäpolulle, tapasimme siellä Macconocchien, joka odotti meitä iso lyhty kädessään, niin että matkan loppuosa kävi hauskemmin, joskin yhä vielä arasti vaikenimme. Vähän matkaa luostarista yhtyi polku valtatiehen, ja neljännespeninkulman päässä siitä, paikalla, jonka nimenä on Eagles ja jossa kanervakangas alkaa, näimme kahden vaunulyhdyn välkkeen. Hyvästellessä vaihdettiin vain pari sanaa, ja nekin koskivat talon asioita; me puristimme vaieten toistemme käsiä ja käänsimme päämme poispäin. Siinä olikin kaikki; hevoset alkoivat laukata, lyhtyjen valo hypähteli kankaan mättäillä kuin virvatuli, nyt se hävisi Stony Brae'n taakse, ja Macconocchie ja minä seisoimme lyhtyinemme kahden maantiellä. Me voimme vielä odottaa, kunnes vaunut tulisivat näkyviin Cartmoren kunnaalla. He olivat varmaankin pysähtyneet kunnaan laella, luoneet taakseen viimeisen silmäyksen ja nähneet, ettei lyhtymme vielä ollut siirtynyt siltä paikalta, missä olimme eronneet. Vaunuista näet irroitettiin toinen lyhty ja heilutettiin sitä kolme kertaa edestakaisin ikäänkuin jonkunlaiseksi jäähyväisten tervehdykseksi. Sitten he katosivat, viimeisen kerran katseltuaan Durrisdeerin kotoista kattoa, ja suuntasivat kulkunsa kohti barbaarien maata. Minä en ollut ennen huomannut kuinka synkkä ja autio yö oli, jossa me kaksi palvelija parkaa — toinen vanha, toinen vanhentuva — olimme yksinämme. En ollut koskaan ennen huomannut olevani niin riippuvainen muiden läsnäolosta. Yksinäisyyden tunne poltti sisässäni kuin tuli. Tuntui siltä kuin me kotiin jääneet olisimme olleet todellisia maanpakolaisia ja että Durrisdeer, Solway-rannikko ja kaikki, mikä teki isänmaani kotoiseksi, sen ilman hyväksi hengittää ja sen kielen kajahduksen rakkaaksi, olisi kadonnut pois, muuttanut merien taakse vanhan isäntäväkeni mukana.
Lopun yötä minä kävelin tasaisella maantiellä ajatellen entisyyttä ja tulevaisuutta. Ajatukseni, jotka ensin lempeinä ja hellien asustivat äsken poislähteneissä, saivat miehekkäämmän suunnan, kun aloin aprikoida, mitä nyt oli tehtävä. Päivä kohosi esiin ylänkömaan vuorten takaa, linnut alkoivat visertää ja ruskealla kanervakankaalla rupesi savu sievästi nousemaan ilmoille talojen savupiipuista, ennenkuin käännyin kotiin, kulkien polkua pitkin kohti Durrisdeeria, jonka katto välkkyi auringonpaisteessa kauempana merenrannalla.
Master herätettiin tavalliseen aikaan, ja minä odotin rauhallisena hänen tuloaan saliin. Hän katseli ympärilleen tyhjässä huoneessa ja ihmetteli pöytää, joka oli katettu vain kolmelle.
"Pieni seurahan meitä on", sanoi hän. "Mistä se johtuu?"
"Tällaiseen seuraan me nyt saamme tottua", vastasin minä.
Hän katsahti äkkiä minuun terävästi. "Mitä te tuolla tarkoitatte?" kysyi hän.
"Te, minä ja ystävänne Dass, me muodostamme nyt koko seuran", vastasin minä. "Lordi, rouva ja lapset ovat lähteneet matkalle."
"Sanokaas muuta!" huudahti hän. "Minä olen totta tosiaan säikäyttänyt teidät, 'te Coriolin volskit'. Mutta sen vuoksi ei ole mitään syytä antaa aamiaisen jäähtyä. Olkaa hyvä ja istuutukaa, mr. Mackellar", samalla hän istuutui pöydän päähän, jonne itse olin aikonut asettua — "ja sill'aikaa kun syömme, voitte te lähemmin kertoa tuosta paosta."