(Istuu oikealle pöydän ääreen).
ADELGUNDA. Aivan oikein, Irmgard; kasvatuksessa te olettekin hyvin paljon jälessä. Isänne, mun Herrassa nukkunut veljeni, ei ole ollut tarpeeksi ankara teitä kohtaan.
ULRIKA (lukee, tekee välin muistutuksia lyyjykynällä). No, sopiihan meidän toki lohduttaa itseämme sillä, että me — ainakin moniaissa suhteissa — olemme saaneet paremman kasvatuksen.
ADELGUNDA. Sinä kuvittelet yhä viisauksissasi niin hirveän paljon. Sinä olet kiusoittava; mokomat tieteellisyyttä harrastavat, miehistyneet naiset eivät koskaan ole ihmisille mieleen.
ULRIKA. Ihmisten mieltymys on mulle yhdentekevä; kirjojeni seurasta pidän paljon enemmän kuin elämästä ihmisten keskuudessa, varsinkin niiden, joita en kärsi. Se, joka yksinäisyyttä rakastaa, saattaa helposti poistua panettelevaisesta perhe-seurasta.
ADELGUNDA. Mutta sen, jota kohtalo pakoittaa seurassa pysymään, pitää myöskin seurata seuran vaatimuksia.
IRMGARD. Niin, mutta toinen kysymys on, ken noita vaatimuksia kaikkein vähimmin seuraa.
ADELGUNDA. Oliko tuo minulle?
IRMGARD. Oikein arvattu. Seura-elämä vaatii yhdenarvoisuutta. Mutta se, joka yhä kokee etevyyttään kohoittaa, yhä olla pykälätä ylempänä, se loukkaa seura-elämän vaatimuksia.
ADELGUNDA. Minä olen — — —