WISMAR. En vielä.
IRMGARD (kiihkolla). Mitä sanot, Oswald, rakastaako Wismar Ottiliaa?
BARNAU. Kummastuttaako se sinua?
IRMGARD (suurimmalla katkeruudella). Ei suinkaan, minua ei enää kummastuta mikään. Herrojen sydämet näkyvät olevan erinomaisen tulen-arkoja! Tuskin tänne saapunut, kun jo palaa ilmi-tulessa! Onneksi vain Ottilialle ja Idunalle! Minä pelkään toki seikoista syntyvän kamppailuja, rettelöitä, sillä teill' on kilpa-kosioita pelissä! Niin, niin, Oswald-kulta, tohtori Offenburg lempii Idunaa, hän on kymmenen vuotta nuorempi sinua, ja ken tietää kumpaisen puolelle Idunan sydän kallistuu. Ja herra Schummrich aikoo myöskin naida yhden tämän talon naisista. Kun ei Iduna enään olekkaan vapaa, töyttää hän varmaankin Ottiliaan ja Teihin, herra Wismar. No, minä toivon toki, ett'ei nämät kilpakosiat koskaan veristä toisiaan.
(Pois).
BARNAU. Kateus ja kiukku kalvaa hänen sydäntään, ja syystäpä kyllä!
WISMAR. Minun on häntä melkein sääli.
BARNAU. Hän on kohtalonsa hyvin ansainnut, hän on pitänyt leikkinään miesten pyhimpiä tunteita koketteriallaan, kiemailemisellaan on hän tuottanut tuskaa monelle, niinkuin sinullekkin, ja siten omaa onneansa pilkannut. Nyt kärsii hän vain ansaittua kostoa siitä. Niinpä joka koketille käyköön.
WISMAR. Saatatpa olla oikeassakin, mutta yksi hänen sanoistaan saattoi minut rauhattomaksi. Tiedätkö herra Schummrich'in tähtäilevän Ottiliaa?
BARNAU. Tiedän varsin hyvin ja siksipä sinua etseinkin. Ilmoita sukkelaan tunteesi Ottilialle, ennenkuin Schummrich ennättää sen tehdä. Sitte olet asiastasi varma.