ULRIKA. Mutta veljeni!
ADELGUNDA. Mitä on tämä!
IRMGARD. Tämä on liiallista pilaa!
BARNAU (yhä totisemmin). Ken sitä pilaksi sanookaan? Thusnelda, armas, sulotyttösein, tahdotko olla mun vaimoni? —
THUSNELDA (hämillään, vavisten). Minä — minä — mitä tämä?
ULRIKA. Ei ollenkaan kaunista, noin häväistä tyttöä.
BARNAU. Thusnelda, tahdotko olla mun vaimoni?
THUSNELDA. En — en — se on liiaksi! Minä tahdon palvella teitä, olla teidän palvelustyttönne, se on elämäni päämaali ja ainoa toivo.
BARNAU. Sen päämaalin saavutat minun vaimonani. Sinä palvelet minua niinkuin vaimo miestään palvelee, lemmellä ja hartaudella, ja vastineeksi lemmin minä sinua niin innokkaasti kuin mies vaimoaan lempiä saattaa!
THUSNELDA (yhä suuremmassa liikutuksessa). Minä saattaisin — en, sehän on tuiki mahdotonta. Minä, halpa orpo, jonka te kurjuuden nielusta pelastitte — en, en, teidän pitää ottaa emäntänne jalommasta suvusta, ja jos sen teette, on suurin iloni palvella häntä hänen silmäyksiensä orjana.