THUSNELDA (iloisesti). Siis te olette välin muistellut minuakin?
BARNAU. Usein, lapseni, usein!
THUSNELDA (suutelee hänen kättään, riemun vallassa). Oi, kiitos, tuhansin, tuhansin kerroin, mun kallis — tohdinko sanoa isäni?
BARNAU. Olenhan minä sun isäsi?
THUSNELDA. Niin, niin, Te olette minulle kaikki, pelastajani, opettajani, suojeliani, herrani, — oi, kaikki nuo yhdistän minä isän nimeen, joka on minusta kaikkein kallihin sana.
BARNAU. Oletko sinäkin muistellut minua?
THUSNELDA. Ei ole kulunut silmänräpäystäkään, jolloin en olisi teitä muistellut. Oi, niin elävästi muistan minä hetken, jona äitiparkani hivui kuolinvuoteellaan, kuinka minä turhaan rukoilin ihmisten apua ja armahtavaisuutta, ja kuinka sairas äitini kuumia kyyneleitä vuodatteli, tuntiessaan kuolema-hetkensä lähestyvän; hän suri, täytyessään jättää lapsensa turvatonna vieraan valtaan. Silloin te tulitte luoksemme, toitte sairaalle virvoitusta, lupasitte toivottomalle äidille pitää huolta hänen lapsestaan, ja kun kuolevan silmä sammui, sen viimeinen kiitollisuuden säde loisti kirkkaasti teihin, sillä te kevensitte hänen raskahimman suru-kuormansa, hän saattoi rauhassa kuolla. Te otitte minut luoksenne, tarjositte turvattomalle orporukalle kodin, surkuteltavalle pikku kerjääjättärelle hoivan hellyyden helmassa. Te olitte hyvä ja ystävällinen minua kohtaan, minä sain kutsua teitä isäksi, te opetitte minua, — oi, oi, mitä te mulle opettanut olette, sitä en milloinkaan unhoittaa voi. Ja minäkö en muistelisi teitä? Olla teitä muistelematta on minusta yhtä kuin kuolla, mun armas, rakkahin isäni!
BARNAU. Kylliksi, kylliksi, lapseni! Sun liikutuksesi on oikein kiihkoinen.
THUSNELDA. Oi, niin! — Mutta se on suloinen, — niin suloinen!
BARNAU. Vait, vait, Thusnelda, sinä saat minut jo heltymään, älkäämme
puhuko siitä enää. Ei, minä tahdon olla iloinen kotiin palatessani.
Minä hämmennän kiihkoasi, pistäen jotain oikein jokapäiväistä sekaan.
Me olemme kävelleet kolme tuntia yhtämittaa, meidän on nälkä.