ADELGUNDA. Mene, mene, minä rukoilen sua! (Sysää hänet pois vasemmalle). Mutta mitähän tämä oikeastaan merkitsee, Oswald-kulta? Tämä tapaus! Minä vapisen! Mitä on tapahtunut?
BARNAU (tyyneesti). Teidän poikaherranne tahtoi väkisin suudella
Thusneldaa.
ADELGUNDA. Enkö minä arvannut, että se rauhanrikkoja jälleen oli syypää rettelöön.
BARNAU (tyynesti, tarkasti). Mitenkä, täti-rouva, onko Thusnelda syypää poikanne siivottomuteen?
ADELGUNDA. Minun poikani oli tosin raju sinua kohtaan, mutta se on hälle anteeksi annettava, hän ei, näet, tuntenut sua. Mutta mitä Thusneldaa tulee — —
BARNAU. No?
ADELGUNDA. Mutta Dietrich'ini on siisti, sävyisä nuorukainen, ja jos hän Thusneldan kanssa leikitteli, oli Thusnelda epäilemättä houkutellut häntä — Oo, se tyttö taitaa kyllä konstin viekoitella silmillään, ja toisinaan sattuu siisteinkin nuorukainen verkkoon tarttumaan.
BARNAU (tyyneesti). Siis on Thusnelda huikentelevainen?
ADELGUNDA. Hm, niin en tahdo heti puhua hänestä pahinta, mutta hällä on omat tapansa; kysyppäs sisariltasi, ei kenkään puhu hänestä hyvää. Parasta olisi, että hän saataisiin pois talostamme, sais sitte hankkia itselleen toisen palveluspaikan.
BARNAU (tyyneesti). Niinkö arvelette?