KRISTIINA. Olen sitä usein sanonut. Kun kahvipavut poltetaan liiaksi, ei ole koko kahvista mihinkään. — Polttaminen on kahvissa pääasia. (Silmäilee merkitsevällä katseella Grönlundia.) Kun kerta saan toimeen talouteni ja ravintolani, niin ei koko Helsingissä pidä saataman niin hyvää kahvia kuin minun tykönäni — ei edes Ekberg'illäkään. —
GRÖNLUND (lukee ehtimiseen kirjaansa ja ryypiskelee kahviaan).
KRISTIINA. Koeppas kysyä muistiasi, Hanna, ehkä vielä saisit unestasi kiinni.
HANNA. Niinpä (mietiskellen), niin, niin — jo selvenee taas. — Minä olin olevinani torilla ja ihan rannalla, josta yht'äkkiä putosin veteen.
KRISTIINA. Veteen? Vesi merkitsee rahaa.
HANNA. Niin, niin — nyt muistan kaikki. Kristiina veti minut takaisin maalle.
KRISTIINA. Minäkö? Todellakin! Onko se totta?
HANNA. Aivan vissisti! Kristiina minut pelasti!
KRISTIINA. Lisää, lisää, kuulkaa tarkasti — nyt on tosi edessä —
HANNA. Sitte otimme me veneen ja soudimme Korkeasaarelle, mutta tuuli oli kova ja vei meiltä veneen rannalta, ja me jäimme saarelle.