RUOTSILA. Ah, te ette ymmärrä minua!
KASKI. Saattaa olla! Hyvää yötä! (Aikoo lähteä).
RUOTSILA. Vaan ottakaa toki sanani korviinne!
KASKI. Minä otan kernaammin rahaa käteeni. Lainata en tahdo kellekään.
Onhan tämä toinen herra ystävänne, eikö hän voi panna edestänne?
RUOTSILA. Mikä teille mieleen juolahti?
KASKI. No, niin minä lähden makaamaan. Tämä on viimeinen kerta täällä käydäkseni, nyt saatte koputtaa ja huutaa niin paljon kuin tahdotte, pitää sitä minunkin saada levätä vähän. (Pois).
RUOTSILA (kävelee pitkin huonetta edes takaisin ja katsoo Lind'iä, joka syö). Se on uppiniskainen mies, tuo vartija. No, jos nyt se yövartija olisi edes mennyt asianajajatani, herrassyörinki Vingler'iä hakemaan, niinkuin lupasi, niin tulisi se ehkä ja vapauttaisi minut täältä. Vaan pitäneekö yövartija sanaansa, eihän minulla ollut hänellekään antaa juomarahaa! Voi mikä hirmuinen nälkä minulla alkaa olla! (Tulee aina lähemmäksi ruokapöytää ja nuuskii). Voi, kuinka tuo hyvälle haisee. Jos ei muuta, niin poltanpahan edes piipun tupakkia, tupakin sanotaan karkoittavan nälän. (Vetää piipun taskustansa ja täyden tupakkikukkaron, jonka panee pöydälle. Sytyttää piippunsa). Unen sanotaan ajavan nälän pois — vaan minua ei nukuta, mieleni aaltoaa liiaksi. Ja toisekseen ei tuota tulenruokaakaan, tuota Lind'iä, ole paljon uskomista, hän voisi maatessani kuristaa kulkkuni.
LIND (työntää ruuan edestänsä pöydän toiselle laidalle). Ruoka ei maista minusta millekään; joka ei ole tottunut, siitä ei käy syöminen näin myöhään. (Vetää piippunsa esiin). Piipun tupakkia tuota vielä voisi polttaa — makaamisesta ei kumminkaan taida tulla mitään, koska ei Ruotsilakaan vielä näy laittauvan maata. (Etsii taskuistansa).
RUOTSILA. Se herkesi jo syömästä. Minulle olisi kyllä tähteistä, vaan ne jäävät nyt noinikään tyhjään seisomaan!
LIND. Hitto' enkö ole tupakkikukkaroani pudottanut, vai lienee sen teaaterissa taskustani joku varastanut.