[38] "Minä rakastan Goethen runoja", kirjoittaa hän Bettina Brentanolle 19 p. helmik. 1811.
Ja toisessa paikassa:
"Goethe ja Schiller ovat mielirunoilijani Ossianin ja Homeroksen rinnalla, joita viimemainittuja minä ikävä kyllä voin lukea vain käännöksinä." (Breitkopf ja Härtelille 8 p. elok. 1809. — Nohl: Neue Briefe, L 11).
On huomion arvoista, kuinka varma Beethovenin kirjallinen maku oli huolimatta hänen laiminlyödystä kasvatuksestaan. Paitsi Goetheä, josta hän sanoi, että tämä aina tuntui hänestä "suurelta, majesteetilliselta, aina D-duurissa", ja Goetheä valtavampina hän kunnioitti kolmea miestä: Homerosta, Plutarkosta ja Shakespearea. Homeroksen teoksista piti hän enimmän Odysseiasta. Hän luki säännöllisesti Shakespearea saksalaisina käännöksinä, ja me tiedämme mikä traagillinen ylevyys leimaa hänen musiikkinsa Coriolaniin ja Myrskyyn. Mitä tulee Plutarkokseen, sai hän häneltä hengelleen ravintoa, kuten kaikki vallankumouksen miehet, Brutus oli hänen sankarinsa, samoinkuin Michelangelonkin: hänellä oli Michelangelon Brutus-veistos huoneessaan. Hän rakasti Platoa ja uneksi hänen tasavaltansa toteuttamista kautta koko maailman. "Sokrates ja Jeesus ovat olleet esikuviani", on hän jossain sanonut. (Keskusteluja vuosilta 1819—20.)
[39] Bettina von Arnimille (Nohl, XCI).
[40] "Beethoven", sanoi Goethe Zelterille, "on onnetonta kyllä täydellisesti hillitön personallisuus; hän ei varmaankaan ole väärässä syyttäessään ihmisiä inhoittaviksi, mutta tällä tavoin ei hän suinkaan tee heitä miellyttävämmiksi itselleen eikä muille. Hänelle täytyy antaa anteeksi ja häntä täytyy surkutella, sillä hän on kuuro." — Hän ei myöhemmin tehnyt mitään, joka olisi vahingoittanut Beethovenia, mutta ei myöskään mitään hänen hyväkseen, hän vaikeni kokonaan hänen teoksistaan ja vieläpä vältti lausumasta hänen nimeäänkin. — Pohjaltaan ihaili hän Beethovenin musiikkia, mutta samalla kertaa pelkäsi hän sitä: se teki hänet levottomaksi; hän pelkäsi, että se häiritsisi hänen sielunrauhaansa, jonka hän niin suurella vaivalla oli saavuttanut ja joka, päinvastoin kuin yleensä arvellaan, ei hänellä suinkaan ollut synnynnäistä. Hän ei tunnustanut sitä muille, kenties ei itselleenkään. — Eräs nuoren Felix Mendelssohnin — joka 1813 kävi Weimarissa — kirje antaa meidän vastoin hänen tahtoaan tunkeutua tämän intohimoisen ja levottoman (leidenschaftlicher Sturm und Verworrenheit, kuten Goethe itse sanoi) sielun syvyyksiin, jota mahtava älynvoima hillitsi.
"Aluksi", kirjoittaa Mendelssohn, "hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan Beethovenista, mutta sitten täytyi hänen taipua kuulemaan C-molli-sinfoniaa, joka häntä syvästi järkytti. Mutta hän ei tahtonut antaa sitä huomata, vaan sanoi ainoastaan: 'Se ei herätä mitään liikutuksen tunteita, vaan pelkästään ihmettelyä'. Hetken kuluttua jatkoi hän: 'Se on suuremmoista, hurjaa; voisi luulla, että koko talo särkyisi raunioiksi.' Saapui päivällinen, jonka kuluessa hän pysyi omissa ajatuksissaan kunnes hän jälleen johti keskustelun Beethoveniin, kääntyen puoleeni kysymyksillä. Huomasin selvästi, että tämä kaikki oli tehnyt häneen vaikutuksensa…"
(Ks. eräitä Frimmelin kirjoitelmia Goethen ja Beethovenin suhteesta toisiinsa.)
[41] Goethen kirje Zelterille, 2 p. syysk. 1812. — Zelter Goethelle 14 p. syysk. 1812: "Auch ich bewundere ihn mit Schrecken" ("Minäkin ihailen häntä kauhulla"). — Zelter kirjoittaa 1819 Goethelle: "Sanotaan, että hän on hullu".
[42] Se on joka tapauksessa aihe, joka on Beethovenin mieltä kiinnittänyt: me näemme sen hänen päiväkirjastaan ja varsinkin hänen luonnoksistaan Kymmenenteen sinfoniaan.