Hän on ukin kanssa kirkossa. Hänellä on ikävä. Hänellä ei ole yhtään mukava olla. Häntä kielletään liikkumasta, ja ihmiset puhuvat yhtaikaa sanoja, joita hän ei ymmärrä, ja ovat sitten taas yhtaikaa vaiti. He ovat kaikki juhlallisen ja jörön näköisiä. Sellaisia he eivät suinkaan ole tavallisesti. Hän katselee heitä aristuen. Liina-muori, naapurin vaimo, joka istuu hänen vieressään, näyttää nyt häijyltä. Joskus ei poika itse ole tuntea entiseksi edes ukkiakaan; häntä hiukan peloittaa. Sitten hän tottuu siihen ja koettaa huvittaa itseään kaikilla keinoilla, mitä keksii. Hän heiluttaa ruumistaan edestakaisin, vääntää kaulaansa kieroon ja tirkistelee kattoon, hän irvistelee, nykii isää takin helmasta, tutkiskelee tuolinsa olkista istuinta, koettaa tehdä siihen sormillaan reikää, kuuntelee lintujen ääniä, ja haukottelee niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan.
Yhtäkkiä kuin purkautuva kosken putous ääniä: urut soivat. Väristys kulkee pitkin hänen selkärankaansa. Hän kääntyy ja kuuntelee leuka tuolin selustaa vasten, ja on aivan kiltti. Hän ei ymmärrä mitään tuosta pauhusta, eikä tiedä, mitä se merkitsee: se häikäisee, se kieppuu pyörteenä, siitä ei voi mitään eroittaa. Mutta se on niin hyvää. Ei tunnukaan enää, että on istunut tunnin tuolilla, joka koskee, ikävässä ja vanhassa talossa. Tuntuu kuin leijuisi ilmassa, aivan kuin lintu; ja kun säveltulva hyökkää läpi kirkon sen päästä toiseen, täyttäen katto-holvit, ponnahtaen seinästä seinään, niin ne tempaavat mukaansa ja lennättävät nuolen nopeudella, tuonne, tänne: ei muuta kuin antaa viedä itseään. On vapaa, on niin onnellinen, aurinko paistaa… Hän nukahtaa hiljalleen.
Ukki on häneen tyytymätön. Hän on tuhma kirkossa.
Hän on kotona, istuu maassa pitäen jalkojaan käsissään. Hän on juuri päättänyt, että olkimatto on venhe ja permanto joki. Jos hän lähtisi pois matolta, niin hän varmaan hukkuisi. Häntä kummastuttaa ja harmittaakin, etteivät toiset ota sitä huomioonsa kulkiessaan edestakaisin kamarissa. Hän pysäyttää äidin tarttuen häntä hameen helmaan: "Etkö näe, tuo on vettä! Täytyy mennä siltaa myöten." — Sillan taasen muodostavat eräät juovat punertavain kiviliuskain välissä. — Äiti menee vain edelleen välittämättä häntä kuunnella. Hän loukkautuu, samoin kuin kirjailija, joka näkee yleisön juttelevan, kun hänen näytelmäänsä esitetään.
Hetkisen päästä ei hän sitä enää muistakaan. Permanto ei ole enää meri. Hän makaa nyt pitkin pituuttaan, nojaten leukaansa kiveen ja hyräillen omia sepittämiään säveleitä ja imien totisena peukaloaan ja valuttaen vettä suustaan. Hän on syventynyt aprikoimaan erästä rakoa permantokivien välissä. Kiviliuskain kuviot vääntelevät kasvojaan aivan kuin ihmiset. Tuskin huomattava rako suurenee, se laajenee laaksoksi; sen ympärillä on vuoria. Tuhatjalkainen liikkuu siinä; se on iso kuin elefantti. Vaikka ukkonen jyrähtäisi, lapsi ei sitä kuulisi.
Kukaan ei oleksi hänen kanssaan eikä hän ketään tarvitse. Hän viihtyy omine mattovenheineen ja luolineen, joissa kummalliset eläimet asuvat. Hänen oma ruumiinsa riittää hänelle seuraksi. Minkälainen ajanratto se onkaan! Hän kuluttaa tunteja katsellen kynsiään ja nauraa kajahutellen. Niillä on kaikilla erinäköiset naamat, ja ne ovat ihmisten näköisiä, joita hän tuntee. Hän pakisuttaa ja tanssittaa niitä keskenään, tai antaa niiden tapella. — Entä muu ruumis sitten!… Hän tutkii edelleen kaikkea tuota omaisuuttaan. Mikä määrä ihmeellisiä asioita! Niissä on aivan hämmästyttäviä. Hän tarkastelee niitä uteliaasti.
Joskus hänet yllätettiin siinä, ja silloin häntä mukitettiin pahasti.
Eräinä päivinä pujahtaa hän ulos, käyttäen tilaisuutta, jolloin äiti kääntyy selin. Ensimäiset kerrat juostaan hänen perästään ja saadaan hänet kiinni. Sitten totutaan antamaan hänen mennä yksin, kun hän ei vain mene liian etäälle. Talo on kaupungin reunassa; pellot ja niityt alkavat heti talon vierestä. Niin kauan kuin hänet voidaan nähdä ikkunoista, kävelee hän pysähtymättä, lyhyin, mahtavin askelin ja hypähtäen silloin tällöin toisella jalallaan. Mutta kun hän on tullut tien mutkan ohitse ja kun pensaat kätkevät hänet kaikkien katseilta, muuttaa hän yhtäkkiä käyntitapaansa. Ensin hän pysähtyy ja pistää sormen suuhunsa, päättääkseen, minkä tarinan hän tänään kertoo itselleen; sillä hän on täynnänsä tarinoita. Ne ovat kyllä toistensa kaltaisia ja jokainen niistä mahtuisi pariin, kolmeen riviin. Hän valitsee niistä. Tavallisesti ottaa hän entisen, milloin siltä kohdalta, johon se häneltä edellisenä päivänä jäi, millein alusta alkaen, toisinnoilla muutellen; mutta aivan vähäpätöinen seikka, joku sattumalta kuultu sana riittää suuntaamaan hänen ajatuksensa uudelle tolalle.
Ja sattuma oli kovin rikas uutuuksista. Kukaan ei voi aavistaa, mitä saattoi kehittää tavallisesta puupalasesta tai katkenneesta oksasta, jollaisia aina löytää pensasaitain varsilta. (Ja jos ei löydä, niin voihan oksan katkaista.) Sellainen oli oikea taikasauva. Jos se oli pitkä ja suora, muuttui se keihääksi tai ehkäpä miekaksi; sitä tarvitsi vain huiskauttaa, ja sotajoukot marssivat esiin. Christophe oli kenraali, hän marssi niiden etunenässä, hän näytti heille urheaa esimerkkiä valloittaen väkirynnäköllä penkereitä. Jos oksa oli notkea, muuttui se ruoskaksi. Christophe hyppäsi ratsun selkään, laski laukkaa yli kuilujen. Joskus hevonen kompastui ja ratsastaja löysi itsensä ojan pohjasta ja katseli nolona likaisia sormiaan ja repeytyneitä housunpolviaan. Jos sauva jälleen oli pieni, rupesi Christophe orkesterin johtajaksi; hän oli samalla johtaja ja orkesteri; hän heilutti tahtipuikkoa ja lauloi; ja lopuksi hän kumarsi pehkoille, joiden pieniä, vihreitä päitä tuuli taivutteli.
Hän oli myöskin noita. Hän marssi pitkin askelin niittyä, katseli taivaaseen ja heilutti käsiään. Hän komenteli pilviä, hän tahtoi, että ne menisivät oikealle. Mutta ne menivät vasemmalle. Silloin hän niitä toruskeli julmasti ja toisti käskynsä. Hän tirkisteli niitä silmät sirrallaan ja sydän sykki kiivaasti hänen odottaessaan, eikö edes jokin pieni pilven-hiutale tottelisi häntä; mutta ne menivät yhä vain rauhallisesti vasemmalle. Silloin hän polkaisi jalkaa, uhkaili heitä sauvallaan ja komensi heitä vihoissaan heti paikalla menemään vasemmalle: ja, kas vain, tällä kertaa ne häntä tottelivat. Hän oli onnellinen ja ylpeä voimastaan. Hän kosketteli kukkia vaatien niitä muuttumaan kultaisiksi vaunuiksi, kuten hänelle oli kerrottu saduissa tapahtuvan; ja vaikka niin ei koskaan käynytkään, oli hän kuitenkin vakuutettu, että niin kävisi, kun hän vaan malttaisi odottaa. Hän haki käsiinsä heinäsirkan tehdäkseen siitä hevosen: hän asetti hiljaa sauvansa sen selkään ja virkkoi taikalauseen. Hyönteinen hyppäsi tiehensä: Christophe tukki siltä tien. Jonkun hetken päästä makasi hän maassa vatsallaan sen ääressä ja tarkasteli sitä. Noidan osa oli unohdettu, ja hän huvitteli nyt itseään kääntämällä sirkka-parkaa seljälleen ja nauroi kohti kurkkua sen kummallisille ruumiinliikkeille.