Kuukaudet menevät… Muiston saaret alkavat kohota näkyviin elämän virrasta. Ensin ovat ne pieniä, kaukaisia luotoja, kallioita, joiden huippu kohoaa hiukan veden pinnan yläpuolelle. Niiden ympärillä ja takana leviää yhä sarastavan päivän puolihämärässä suuri, rauhallinen veden kalvo. Sitten ilmestyy uusia saaria, joita aurinko kultaa.
Niin kohoilee sielun syvyydestä eräänlaisia muotoja, eräitä omituisen selviä näkyjä. Päättömän päivän keskuudessa, joka alkaa yhä uudestaan aina samanlaisena, heilahdellen edestakaisin yksitoikkoisesti ja valtavana, alkaa piirtyä näkyviin päivien kiertokulku, noiden päivien, jotka antavat toisilleen kätensä ja näyttävät eri muotojaan, toiset hymyileviä, toiset surullisia. Mutta tuon ketjun renkaat katkeavat alinomaa, ja muistot yhtyvät umpeen viikkojen ja kuukausien pään päällä…
Virta… Kellot… Niin kauas kuin lapsi muistaa, — loitoimpiin aikoihin, hänen elämänsä jok'ainoalla hetkellä, — aina laulaa niiden syvä ja tuttava ääni…
On yö, — hän on puoleksi unessa: — Kalpea valo kuultaa ikkunaruudusta… Virta kohisee. Valtavana nousee sen ääni pimeydestä; se hallitsee kaikkia eläviä. Milloin hyväilee se heidän unelmiaan, ja tuntuu raukenevan kuin hekin uneen, sorisuttaen laineitaan, milloin se vihastuu, se karjuu kuin raivostunut peto, joka tahtoo purra. Sen äännähtely tulee nyt hiljaiseksi: nyt se on kuvaamattoman suloista kuiskausta, hopeista helinää, kuin kirkkaita kelloja, ikäänkuin lasten hilpeätä naurua, helliä lauluääniä, tanssivia säveleitä. Suurta äidillistä ääntä, joka ei koskaan nuku! Se liekuttelee uneen lasta, aivan kuin se on vuosisatoja liekutellut sukupolvia häntä ennen, syntymästä kuolemaan saakka; se tunkeutuu hänen ajatuksiinsa, se syöpyy hänen uniinsa, se kietoo hänet herkimpien sopusointujen vaippaan, joka verhoaa häntä vielä silloinkin, kun hän makaa pienessä uneksivassa kalmistossa Rhein-virran huuhtelemalla rannalla…
Kellot… Nyt on aamun sarastus! Ne vastaavat toisilleen, valitellen, hieman surumielisinä, ystävällisesti, rauhallisina. Niiden verkkaisissa sävelissä kohoavat unten liitelevät parvet, koko menneisyyden unten, kaikki kadonneiden olentojen halut, toiveet, kaipuut, olentojen, joita lapsi ei ole tuntenut, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä juuri hänen kanssaan, koska hän oli heissä ja koska he elävät hänessä. Vuosisataiset muistot värähtelevät noissa sävelissä. Niin paljon murheita, niin monia ilon juhlia! — Ja kun kamarin perukasta ne kuulee, on näkevinään liitävän ohitse keveässä ilmassa kauniita, sointuvia aaltoja, näkevinään vapaita lintuja lennossaan ja tuulen lämpöisen lauhkean henkäisyn. Kaista sinistä taivasta hymyilee ikkunaruudusta. Pieni auringonsäde vilahtaa kehtoon uutimien raosta. Tuttu pikku maailma lapsen silmissä, kaikki, minkä hän joka aamu näkee vuoteestaan herätessään, kaikki se, jota hän parhaillaan suurella vaivalla alkaa tuntea ja jolle hän ryhtyy antamaan nimiä, voidakseen sitä hallita, — koko tämä hänen kuningaskuntansa, se valkenee. Tuossa on pöytä, jonka ääressä syödään, tuossa vaatekomero, johon hän leikkiessään piiloutuu, vinoruutuinen kivipermanto, jolla hän ryömii, ja seinäin tapetit, joiden irvistykset kertovat hänelle hullunkurisia ja kauheita tarinoita, ja seinäkello, joka pakinoi hänelle ontuvia sanoja, joita hän yksin saattaa ymmärtää. Miten monenlaista siellä kamarissa onkaan! Hän ei tunnekaan sen kaikkia esineitä. Joka päivä hän lähtee uusille tutkimusretkille tässä kaikkeudessa, joka on yksinomaan hänen: — kaikki on hänen. — Mikään ei ole yhdentekevää, kaikella on arvonsa, ihmisellä ja kärpäsellä; kaikki elävät, yhtä hyvin kissa, tuli ja pöytä kuin tomuhiukkasetkin, jotka väreilevät auringonpaisteessa. Kamari on kokonainen maa; päivä on koko elämä. Kuinka pitää hänen sopeutua tällaiseen valtavan suureen tilaan? Maailma on niin avara! Siihen eksyy. Ja kaikki olennot, liikkeet, viittaukset, äänet, nehän sieppaavat hänet mukaansa alinomaiseen pyörteeseensä… Hän väsyy, hänen silmänsä sulkeutuvat, hän nukahtaa. Suloiseen, syvään uneen, joka anastaa yhtäkkiä hänet valtaansa, milloin vain ja missä tahansa, äitinsä polvella, pöydän alla, jonne hän niin mielellään ryömii piiloon!… Tämä on hyvää. Hänellä on mukavaa…
Ne ensimäiset päivät suhisevat hänen sielussaan kuin lainehtiva viljapelto tai kuin metsä, jonka läpi tuuli tunkee ja jonka ylitse pilvien suuret varjot vaeltavat…
Varjot pakenevat, aurinko pilkahtaa metsään. Christophe alkaa löytää polkunsa päivien sokkeloissa.
Aamu… Hänen vanhempansa nukkuvat. Hän on pienessä vuoteessaan, makaa seljällään. Hän tähystelee valoviiruja, jotka tanssivat laipiossa. Se on hirveän hauskaa ajanviettoa. Yhtäkkiä hän nauraa ääneensä, tuollaista viatonta lapsen naurua, joka tuntuu kuuntelijan sydämestä niin hyvältä. Hänen äitinsä kumarraikse hänen puoleensa ja sanoo: "Mikä sinulla on, pikku veitikka?" Silloin nauraa hän kahta uhemmin, ja ehkäpä hän tahtoo nauraa tahallaankin, nyt, kun hänellä on yleisöä. Äiti tekeytyy totisen näköiseksi ja panee sormen huulilleen, ettei hänen pitäisi herättää isää; mutta äiti ei voi estää väsyneitä silmiään hymyilemästä. He supattelevat yhdessä… Yhtäkkiä isän kiukkuinen ärähdys. He hätkähtävät kumpikin. Äiti käännähtää nopeasti selin, aivan kuin pahanteossa kiinni saatu tyttö, hän on nukkuvinaan. Christophe painaikse vuoteensa pohjaan ja pidättää hengitystään… Haudan hiljaisuus.
Jonkun tuokion päästä pistäysi pieni pää jälleen näkyviin piilosta hurstin alta. Katolla tuuliviiri vinkuu. Räystäsränni tiputtelee. Aamukellojen soitto kalahtelee. Kun tuuli puhuu idästä, vastaavat toisten kellojen äänet hyvin kaukaa hänestä, virran toisella rannalla olevista kylistä. Varpusparvi, joka on kokoontunut muratin peittämän seinän viereen, pitää kiivasta räiskettä, josta kuuluu erikoisesti kolme, neljä ääntä, aina samanlaisina ja muita kirkuvampina, kuten joidenkuiden huudot leikkivästä lapsiparvesta. Kyyhkynen kuhertelee savupiipun reunalla. Lapsi antaa noiden äänten tuuditella itseään, kuin kehtolaulun. Hän hyräilee itsekseen, ensin aivan hiljaa, sitten yhä kovemmin, viimein ihan kovasti, kunnes isän raivostunut ääni huutaa: "Eikö tuo aasi nyt osaa olla hiljaa! Odotapas, kun tulen ja vedän korvistasi." Silloin poika painautuu jälleen piiloon peitteihinsä, eikä tiedä, nauraako vai itkeä. Hän on peloissaan ja nöyryytetty; mutta samalla pälkähtää mieleen aasi, johon häntä on verrattu, ja se saa hänet purskahtamaan nauruun. Ja peiton alla hän matkii hinkuvaa aasia. Silloin hän saa selkäänsä. Hän vuodattaa kaikki kyyneleet, mitä hänestä lähtee. Mitä hän on tehnyt? Hänen tekee niin mieli nauraa, tekee mieli liikuskella! Ja häntä kielletään hievahtamastakin. Mitenkä he mahtavat voida aina tuolla tavoin nukkua? Milloinka tästä saa nousta ylös?…
Eräänä päivänä ei hän jaksa enää sitä kestää. Hän kuuli kadulta jotakin kummallista, jonkin kissan äänen, koiran äänen. Hän pujahtaa ylös vuoteestaan ja hänen pienet paljaat jalkansa tepsuttavat horjahdellen kivipermantoa; hän tahtoo mennä alas portaita näkemään; mutta ovi on kiinni. Hän nousee tuolille sitä avatakseen: koko laitos luhistuu maahan, hän kolauttaa itsensä pahoin, häneltä pääsee parku; ja kaupan päällisiksi häntä vielä mukitetaan. Aina häntä vain mukitetaan…