Hän tuli Louisan luo, hänen karkea partansa hipaisi Louisan poskea; hän kysyi, eikö Louisa tarvinnut jotain, käänsi sitten lampun sammuksiin ja lähti pois töytäten tuoleihin pimeässä huoneessa. Mutta tuskin ehti hän porraskäytävään, niin hän ajatteli, että poika tulisi varmaankin juovuksissa kotiin; ja hän pysähtyi nyt joka askelmalla; hän kuvitteli mielessään tuhansia vaaroja, joita voisi sattua, jos hän antaisi Melchiorin mennä yksin sisään…
Sängyssä, äidin vieressä alkoi lapsi jälleen liikahdella. Jokin tuntematon kipu kohosi sen olemuksen syvyydestä. Hän nousi vaistomaisesti sitä vastaan. Hän vääntelehti, hän puristi pikku nyrkkejään ja rypisteli kulmiaan. Kipu kasvoi kasvamistaan, varmana voimastaan. Hän ei tiennyt, mitä se oli ja mitä se aikoi. Se tuntui hänestä äärettömältä, suorastaan loppumattomalta. Hän alkoi surkeasti vaikeroida. Hänen äitinsä hellät kädet hyväilivät häntä. Silloin kipu tuntui vähemmän kirpeältä. Mutta hän itki yhä edelleen; sillä hän tunsi sen yhä itsessään, yhä sisällään. — Kärsivä mies voi lievittää vaivaansa, tietämällä, mistä se johtuu; ajatuksellaan supistaa hän sen määrättyyn ruumiinsa kohtaan, joka voidaan parantaa, tarpeen tullen vaikkapa irroittaa pois; hän määrittelee pahan ääriviivat, eroittaa sen itsestään. — Lapsella ei ole tätä petoksen apua. Hänen ensimäinen kohtauksensa tuskan kanssa on traagillisempaa ja totisempaa. Kuten, lapsen oma olemuskin, näyttää tuska siitä rajattomalta; hän tuntee sen asettuneen rintaansa, sijoittuneen sydämeensä, valtiaaksi koko ruumiiseensa. Siitä ei pääse mihinkään: kipu ei lähde matkaansa ennenkuin on kaluttavansa kalunnut.
Äiti painaa lasta ruumistaan vastaan soperrellen helliä sanoja:
"Nyt on hyvä, nyt on hyvä, ei nyt itketä enää, piskuiseni, kullannuppuseni"… Lapsi jatkaa yhä vain, puuskittain vaikerrustaan. Luulisi, että tuo surkea ja tiedoton ja muodoton olento aavistaisi koko vaivojen elämän, joka on hänelle valmistettu. Eikä mikään sitä voi rauhoittaa…
Pyhän Martin kellot lauloivat yössä. Niiden ääni oli matala ja syvä. Sade-kosteassa ilmassa se kulki kuin pehmein askelin sammalilla. Lapsi vaikeni keskellä nyyhkytystä. Tuo ihmeellinen sävel virtasi hellästi häneen, niinkuin maito. Yö kirkastui, ilma oli lempeä ja lämmin. Kipu haipui pois, sydäntä alkoi naurattaa; ja hän solahti uneen huolettomasti huokaisten.
Kolme kirkonkelloa soitti edelleen rauhallisesti huomista juhlaa. Myöskin Louisa uneksi kuunnellen niiden ääntä: entisiä onnettomuuksia, ja mitä tuosta pienestä, joka nukkui hänen vieressään, kerran tulisi. Tuntikausia oli hän maannut vuoteessa, uupuneena ja ruumis pakotuksen murtamana. Hänen käsiään ja jäseniään poltti, raskas höyhenpeite vaivasi häntä, ja tuntui kuin olisi pimeys häntä rusentanut ja tukehuttanut; mutta hän ei tohtinut liikahtaa. Hän katseli lasta; eikä pimeyskään estänyt häntä sielussaan näkemästä sen ryppyisiä kasvoja. Uni sai hänet valtaansa, kuumeiset kuvat kiersivät hänen aivoissaan. Hän oli kuulevinaan Melchiorin avaavan oven, ja hänen sydämensä säpsähti peljästyksestä. Joskus kohosi virran kohina äänekkäämpänä hiljaisuudessa, aivan kuin villipedon murina. Ikkunaruudut rämisivät vielä pari kertaa sateen sormien naputuksesta. Kellot lauloivat yhä hiljaisemmin, ja viimein niiden ääni haipui; ja Louisa nukahti lapsensa viereen.
Sillaikaa odotti vanha Jean-Michel yhä ulkona talon ovella, sateessa väristen, parta tihkusta kosteana. Hän odotti surkean poikansa kotiin tuloa; sillä hänen aivonsa, jotka eivät koskaan levänneet, sommittelivat hänelle yhä uusia synkkiä tapauksia, joita juopumuksesta saattaisi seurata; ja vaikka hän ei niitä oikein uskonutkaan, ei hän olisi voinut ummistaa silmäänsä tänä yönä, jos hän olisi poistunut näkemättä poikansa kotiin palaamista. Kirkonkellojen laulu teki hänen mielensä surulliseksi; sillä hän muisti pettyneet toiveensa. Hän ajatteli, miksi hän seisoi siellä kadulla, tähän aikaan vuorokaudesta; ja hän itki häpeästä.
Päivien laaja virta vierii verkalleen eteenpäin. Alinomaa samanlaisina nousevat ja laskevat päivät ja yöt, aivan kuin valtameren vuoksi ja luode. Viikot ja kuukaudet juoksevat ohitse ja alkavat alusta. Ja päivien jaksot ovat kuin yhtä ainoaa päivää.
Ääretöntä, mykkää päivää, jota varjon ja valon tahti jakaa osiin, ja tuon tajuttomuuden tilassa kehdossa makaavan olennon elämän rytmi, — hänen ehdottomasti täytettävät vaatimuksensa, tuskalliset tai iloiset, niin säännölliset, että itse päivä ja yö, jotka niitä vaatimuksia tuovat, tuntuvat olevan niiden ohjattavia.
Elämän heiluri liikkuu raskaasti. Koko olemus sulautuu veren hiljaiseen sykintään. Kaikki muu on ainoastaan unta, unen katkelmia, muodottomia ja sekavia, atoomien sattumallista tanssia, huimaavaa pyörrettä, joka vilahtaa ohitse, naurattaa tai kauhistaa. Huutoja, liikkuvia varjoja, irvistäviä hahmoja, tuskia, kauhun hetkiä, naurua, unelmia, unta… — Kaikki on pelkästään unta, sekä päivä että yö… — Ja keskeltä tätä kaaosta valo ystävällisistä silmistä, jotka hänelle hymyilevät, ilon virta, joka leviää hänen ruumiiseensa äidin ruumiista, hänen maitoa paisuvasta rinnastaan, — ja lisäksi hänessä itsessään löytyvä voima, suunnaton ja tiedoton, joka yhä lisääntyy; pauhaava valtameri, joka ponnisteleikse tuon pienen lapsenruumiin vankilassa. Ken voisi selitellä hänen sieluaan, näkisi siellä puolittain varjoihin kietouneita maailmoita, tähtisumuja, jotka järjestyvät, kaikkeuksia, jotka muodostuvat. Hänen olemuksellaan ei ole rajoja. Hän on kaikki, mitä on olemassa…