Oli jo aivan pimeä. Louisan ääni herätti vanhan Jean-Michelin tylsyydestä, johon hän oli vaipunut mietiskellessään uunin ääressä nykyisiä ja menneitä surujaan.
— Isä, mahtaa olla jo myöhä, virkkoi nuori miniä ystävällisesti.
Teidän täytyy lähteä kotiinne, teillä on sinne pitkä matka.
— Minä odotan Melchioria, vastasi vanhus.
— Ei, ei, ukki, minusta olisi parempi, ettette olisi täällä.
— Miksikä niin?
Vanhus kohotti päätään ja katsoi Louisaa tarkkaavasti. Miniä ei vastannut. Vanhus jatkoi:
— Sinä pelkäät, sinä et tahdo, että minä hänet tapaisin?
— No, niin se on: se vaan yhä pilaisi asiaa: te suuttuisitte; ja sitä en tahdo. Menkää nyt vain!
Vanhus huokaisi, nousi ylös ja sanoi:
— Olkoon sitten niin.