— Tiedättehän sen itse. Olittehan tekin tyytymätön, kun minusta tuli hänen vaimonsa.
— Ei nyt enää puhuta siitä. Totta kyllä olin ensin siitä hiukan pahoillani. Sellainen poika kuin hän, — sen saatan rehellisesti sanoa, ethän sinä siitä pahastu, — poika, jota minä olin kasvattanut niin suurella huolella, lahjakas musiikkimies, todellakin taiteilija, — hän olisi voinut tavoitella toisenmoisia naimakauppoja kuin sinua, jolla ei ollut mitään, joka olit alempaa kansanluokkaa etkä ymmärtänyt itse ammattiakaan. Että joku Krafft naisi tytön, joka ei ole musikaalinen, sitä ei ollut tapahtunut sataan vuoteen! — Mutta sinä tiedät hyvin, etten ole ollut sinulle siitä vihainen ja että olen pitänyt sinusta siitä asti kuin sinuun tutustuin. Ja mikä on tehty, on tehty, eikä auta taakse katsominen: täytyy ainoastaan täyttää velvollisuutensa, täyttää kunniallisesti.
Ukko kääntyi ja istahti jälleen, ja virkkoi sitten juhlallisesti, niinkuin ainakin mietelmiään lausuessaan:
— Pääasia elämässä on täyttää velvollisuutensa.
Hän odotti vastaväitteitä, sylkäisi tuleen; mutta kun ei enempää äiti kuin lapsikaan inttäneet mitään, halusi hän jatkaa, — ja vaikeni.
He eivät nyt puhuneet sanaakaan. Sekä Jean-Michel uunin ääressä että Louisa, joka istui sängyssään, olivat vaipuneet suruisiin unelmiin. Vanhus ajatteli kuitenkin katkerin mielin poikansa avioliittoa, vaikka hän oli vakuuttanutkin toisin. Myöskin Louisa mietti sitä ja syytti siitä itseään, vaikkei saattanut moittia itseään mistään.
Louisa oli ollut palvelijatar, kun hän kaikkien ja varsinkin omaksi ihmeekseen meni naimisiin Melchior Krafftin, Jean-Michelin pojan kanssa. Krafftit olivat varattomia, mutta heitä pidettiin arvossa tuossa pienessä Rheinin rannalla olevassa kaupungissa, johon vanhus oli lähes viisikymmentä vuotta sitten asettunut. He olivat olleet musiikkimiehiä koko suku, ja kaikki maan muusikot Kölnistä Mannheimiin saakka tunsivat heidät. Melchior oli viulunsoittaja Hoftheaterissa; ja Jean-Michel oli ennen muinoin johtanut suurherttuan orkesteria; Melchiorin avioliitto oli ollut vanhukselle ankara nöyryytys; hän oli toivonut pojastaan suuria; hän oli tahtonut tehdä hänestä kuuluisan miehen, sellaisen, joksi hänen itsensä ei ollut onnistunut päästä. Ja silloin murskasi moinen oikku kaikki hänen unelmansa. Ensin hän siitä raivostuikin ja sadatteli Melchioria ja Louisaa pahanpäiväisesti. Mutta koska hän oli hyvä mies, antoi hän miniälleen anteeksi, kun oppi hänet paremmin tuntemaan; ja hänessä heräsi Louisaa kohtaan isällinen hellyyskin, jota hän kuitenkin ilmaisi enimmäkseen vain äkäilyllä. Kukaan ei voinut ymmärtää, mikä oli saanut Melchiorin menemään tällaisiin naimisiin, — kaikkein vähimmin Melchior itse. Siihen ei ollut varmaankaan syynä Louisan kauneus. Hänessä ei ollut mitään viehättävää: hän oli pienikokoinen, kalpeahko ja hintelä; omituinen vastakohta Melchiorille ja hänen isälleen, jotka kumpikin olivat pitkiä ja hartiakkaita miehiä, oikeita jättiläisiä, joilla oli punainen naama ja vankat nyrkit, hyvä ruokahalu, janoinen kurkku ja suuri taipumus nauruun ja mekastamiseen. Näytti kuin olisi heidän läsnäolonsa voinut hänet suorastaan musertaa; häntä tuskin huomasi heidän seurassaan, ja hän itse koettikin painua silloin ikäänkuin näkymättömiin. Jos Melchior olisi ollut hellätunteinen mies, olisi saattanut luulla, että hän oli pitänyt Louisan kilttiä luonnetta kaikkia muita avuja parempana; mutta hän oli niin turhamainen kuin suinkin olla saattaa. Avioliitto tuntui olevan pelkästään kuin jonkin järjettömän vedonlyönnin tulos, sillä kuinka olisi muuten hänenlaisensa poika, joka oli aika kaunis ja tiesi hyvin kauneutensa, joka oli ylen turhamainen ja lisäksi melkoisen lahjakaskin ja saattoi siis toivoa rikasta naimakauppaa, — sillä olisipa hän voinut ehkä, kuten kerskui, saada jonkun porvarillisen oppilaansa pään pyörälle, — kuinka olisi hän muuten yhtäkkiä valinnut vaimokseen köyhän kansannaisen, joka ei ollut saanut kasvatusta eikä ollut kauniskaan eikä edes omasta puolestaan Melchioria lähennellyt?
Mutta Melchior oli noita miehiä, jotka tekevät aina päinvastoin kuin heiltä odotetaan tai Kuin he itsekään itseltään edottavat. Eivät siitä syystä, etteivät saisi varoituksia, — "varattu mies on kahden veroinen", sanoo sananparsi… — He väittävät, ettei heitä koskaan voida pettää ja että he ohjaavat aluksensa erehtymättä määrättyyn satamaan. Mutta he eivät ota huomioon omaa itseään; sillä he eivät itseään tunne. Jollakin tyhjällä hetkellään, ja ne ovat heille tavallisia, hellittävät he peräsimen kädestään; ja tapahtumilla on, kun ne jätetään oman onnensa nojaan, pahanilkinen halu ryhtyä juonittelemaan isäntäänsä vastaan. Perämiehen unohtama alus puskee suoraan kariin; ja ovela Melchior nai kyökkipiian. Eikä hän kuitenkaan ollut humalassa ja erikoisesti järjiltään sinä päivänä, jolloin hän sitoutui elämään kaiken ikänsä Louisan kanssa; eikä hän noudattanut silloin myöskään mitään intohimoista oikkua: kaukana siitä. Mutta ehkäpä meissä löytyy vielä muitakin voimia kuin äly ja sydän, toisiakin kuin aistit, — salaperäisiä voimia, jotka anastavat käskyvallan juuri niillä tyhjän-hetkillä, jolloin muut voimat vaipuvat uneen; ehkäpä juuri nuo voimat kohtasivat Melchioria tytön sinertävistä silmistä, kun ne katsoivat häneen arasti eräänä iltana, jolloin hän oli kohdannut Louisan virran rannalla ja istahtanut hänen viereensä kaislikkoon, — tietämättä itsekään, miksi, — antaakseen hänelle iäksi kätensä.
Tuskin oli Melchior päässyt naimisiin, niin näytti hän joutuneen aivan epätoivoon teostaan; eikä hän suinkaan salannut tätä Louisa-paralta, joka nyt pyyteli häneltä kovin nöyränä anteeksi. Melchior ei ollut paha, ja hän antoi mielellään anteeksi; mutta hetken päästä sai katumus hänet jälleen valtaansa, varsinkin ystäviensä parissa tai rikkaiden naisoppilaiden seurassa, jotka olivat nyt häntä kohtaan vallan halveksuvia ja joiden käsi ei enää laisinkaan vavissut hänen kosketuksestaan, kun hän oikaisi heidän sormiensa asentoa näppäimillä. Hän tuli silloin kotiin aina synkän näköisenä, ja Louisa huomasi ahdistus sydämessään ensi silmäyksellä hänen kasvoillaan nuo samaiset moitteet; tai jäi Melchior matkalla kapakoihin ja ammensi sieltä tyytyväisyyttä omaan itseensä ja anteeksiantoa muille. Sellaisina iltoina hän palasi kotiin nauraa kajahutellen, mutta se nauru oli Louisasta vieläkin surullisempaa kuin muiden päivien sala-ajatukset ja mykkä kauna. Louisa tunsi olevansa jollakin tavoin vastuunalainen näistä mielettömyyden puuskista, jotka hävittivät joka kerta paitsi kodin vähiä varoja myöskin hänen miehensä älyn heikkoja tähteitä. Melchior vaipui päivä päivältä syvemmälle. Siinä iässä, jolloin hänen olisi pitänyt tehdä lepäämättä työtä keskinkertaisia lahjojaan kehittääkseen, antoi hän itsensä luisua alas pitkin kaltevaa pintaa; ja muut anastivat hänen paikkansa.
Mutta mitä huoli siitä tuo tuntematon voima, joka oli vienyt hänet pellavahapsisen palvelijattaren yhteyteen? Melchior oli täyttänyt tehtävänsä; ja pikku Jean-Christophe oli päässyt astumaan sen maan kamaralle, johon hänen kohtalonsa häntä vaati.