Jean-Michel jatkoi hillitymmällä äänellä, jossa puuskahteli silloin tällöin suuttumus:
— Mitä minä olen tehnyt, että Jumala on antanut minulle tuollaisen juopon pojan? Maksoiko vaivaa elää niinkuin minä olen elänyt, puutteessa kaiken ikäni, saadakseni tämän. — Mutta sinä, sinäkin, etkö sinä osaa häntä hillitä? Sillä sehän on sinun tehtäväsi, hitto soi! Pidättäisit häntä kotona!…
Louisa itki yhä katkerammin.
— Älkää nyt toruko, minä olen jo niin onneton! Minä olen tehnyt kaikki, mitä olen voinut. Jos tietäisitte, miten minä pelkään, kun olen yksin! Minä olen aina kuulevinani hänen askeleensa portaissa. Ja minä odotan, kunnes ovi aukeaa, ja ajattelen: Herra Jumala, minkälaisena mahtaa hän nytkin ilmestyä… Kun sitä ajattelen, tulen aivan kipeäksi.
Nyyhkytykset täristivät häntä. Ukko tuli rauhattomaksi. Hän meni Louisan luo, veti peiton jälleen hänen vavahteleville olkapäilleen ja silitteli hänen päätään kömpelöllä kädellään.
— No no, älähän pelkää, olenhan minä täällä. Pienokaisen vuoksi Louisa hillitsi itsensä ja koetti hymyillä.
— Tein väärin, kun puhuin teille tästä. Ukko pudisti päätään ja katsoi häneen:
— Tyttö rukkani, hänessä en antanut sinulle mitään hyvää lahjaa.
— Se on minun oma vikani, vastasi Louisa. Hänen ei olisi pitänyt naida minua. Hän katuu nyt sitä.
— Ja mitä katumista siinä?