— Teatteri oli kiinni. Minä tulin juuri siitä ohitse. Se on vain hänen tavallisia valheitaan.
— Älkää nyt häntä aina moittiko! Minä käsitin kai väärin hänen menonsa. Hän viipyy luultavasti antamassa tuntejaan.
— Hänen pitäisi jo tähän aikaan olla kotona, vastasi ukko tyytymättömänä. Hän epäröi tuokion ja kysyi sitten hiljaisemmalla äänellä, hieman hämillään:
— Onko hän sillä päällä… taas?…
— Ei, isä, vastasi Louisa nopeasti.
Vanhus katsoi häneen; Louisa karttoi hänen katsettaan.
— Se ei ole totta, sinä valehtelet minulle. Louisa itkeskeli hiljaa.
— Taivaan Jumala! huudahti vanhus ja potkaisi uunia. Kohennusrauta putosi rämisten permannolle. Äiti ja lapsi hätkähtivät peljästyksestä.
— Isä, isä, älkää nyt, sanoi Louisa, se alkaa itkeä.
Lapsi oli hetkisen kahden vaiheilla, ruvetako huutamaan vai jatkaako ateriaansa; mutta kun hän ei voinut tehdä molempia yhtaikaa, ryhtyi hän jälleen aterioimaan.