Hän keksi myöskin sitoa taikasauvaansa vanhan nuoranpätkän, ja nyt heitteli hän sitä vakavana jokeen, odottaen kalan tulevan nykimään. Kyllä hän tiesi, ettei kalojen ole tapa tulla nielemään koukkua, jossa ei ole syöttiä; mutta hän ajatteli, että ne kerran kuitenkin, hänen vuoksensa voisivat tehdä poikkeuksen säännöstä; ja hänen vahva luottamuksensa kasvoi niin suureksi, että hän onki piiskalla kadulla tie-rummun kivien raosta. Hän veti silloin tällöin piiskansa ylös, kuvitellen järkytettynä, että siima oli tosiaan tällä kertaa raskaampi ja että hän nostaisi sieltä aarteen, aivan kuin eräässä ukin kertomassa sadussa tapahtui…
Keskellä kaikkia näitä leikkejä tuli hänelle vähän väliä omituisia unen ja täydellisen unohtumisen hetkiä. Kaikki ympärillä oleva katosi silloin kokonaan, hän ei tiennyt, mitä hän silloin teki, hän ei muistanut silloin edes itseäänkään. Moinen tuli hänelle aivan yhtäkkiä. Kulkiessaan ulkona tai noustessaan portaita aukeni hänessä yhtäkkiä sellainen tyhjiö. Hän ei näyttänyt silloin ajattelevan kerrassaan mitään. Mutta kun hän selvisi jälleen tietoihinsa, niin hänen päätänsä pyörrytti, seistessään siinä samalla paikalla, pimeillä portailla. Oli kuin hän olisi elänyt kokonaisen elämän, — muutaman porrasaskelman matkalla.
Isoisä otti hänet usein mukaansa iltakävelylle. Poikanen tepsutteli hänen vieressään pitäen hänen kädestään kiinni. He kulkivat pitkin tietä, poikki kynnettyjen peltojen, joista nousi miellyttävä ja voimakas mullan tuoksu. Heinäsirkat sirisivät. Mahdottoman isot varikset näkivät tien keskellä seistessään heidän kaukaa tulevan ja lentää kannustivat matkaansa heidän lähestyessään.
Isoisä alkoi ryiskellä; Christophe tiesi hyvin, mitä tämä merkitsi. Vanhuksella oli taas palava halu kertoa hänelle jokin tarina; mutta hän tahtoi, että poikasen itsensä oli pyydettävä häntä kertomaan. Christophe ei jättänytkään sitä tekemättä. He tulivat keskenään hyvin toimeen. Vanhus piti suunnattomasti poikansa pojasta; ja hän oli kovin tyytyväinen, kun sai itselleen Christophesta kiitollisen kuuntelijan. Vanhus jutteli; mielellään pikku tapauksia elämästään ja kertomuksia muinaisista ja nykyaikaisista suurista miehistä. Hänen äänensä tuli silloin mahtipontiseksi ja liikutetuksi; hän vapisi lapsellisesta ilosta, jota hän koetti salata. Huomasi, että hän kuunteli hurmautuneena omia sanojaan. Kovaksi onneksi ei hän löytänyt koskaan sanoja, kun hänen piti ruveta puhumaan. Se haitta oli hänelle ominainen; sillä se uudistui yhtä usein kuin hänen kaunopuheisuuden puuskansakin. Ja koska hän jokaisen yrityksen perästä unhotti tuon vastoinkäymisensä, ei hän voinut olla myöskään yrittämättä uudestaan.
Hänen kertomuksensa henkilöinä olivat Regulus, Arminius, Lützow, Koerner ja Fredrik Stabs, joka tahtoi surmata keisari Napoleonin. Hänen kasvonsa loistivat hänen kertoessaan joitakuita valtavia sankaruuden näytteitä. Hän lausui historialliset sanat niin juhlallisella äänellä, että ne tulivat mahdottomiksi ymmärtää; ja hän luuli kuuluvan mestaripuhujan taitoon antaa kuuntelijan odottaa kaikkein jännittävimmillä hetkillä: hän keskeytti, oli saavinaan jotain väärään kurkkuunsa, niisteli päristellen nenäänsä; ja hänen sydämensä riemuitsi, kun pikku poika kysyi viimein kärsimättömyydestä tukahtuvalla äänellä: "Entä sitten, ukki?"
Kerran tuli kyllä päivä, joikin Christophe oli kasvanut niin suureksi, että käsitti isoisän viekastelun; ja silloin hän puolestaan keksi tekeytyä tarinan jatkolle välinpitämättömäksi; ja tämä huolestutti vanhus-parkaa pahoin. Nyt on Christophe kuitenkin vielä täydellisesti kertojan vallassa. Hänen sydämensä sykki kiivaammin draamallisissa kohdissa. Hän ei tiennyt, kuka kertomuksen sankari oikeastaan oli, eikä myöskään, milloin nuo urotyöt olivat tapahtuneet ja tunsiko ukki Arminiuksen tai oliko Regulus, — Jumala ties, mistä syystä? — muuan mies, jonka hän oli viime pyhänä nähnyt kirkossa. Mutta hänen ja vanhuksen sydän paisui ilosta ja ylpeydestä noita sankaritöitä kerrottaessa, aivan kuin he itse olisivat ne tehneet: sillä sekä vanhus että lapsi olivat molemmat yhtä suuria lapsia.
Christophe ei ollut näin tyytyväinen silloin, kun ukki pisti keskelle jotain pateettista kohtaa opettavaisia puheita, jollaiset olivat hänelle varsin ominaisia. Ne olivat moraalisia tutkistelmia, jotka johtivat enimmäkseen johonkin jaloon, vaikka hieman ylimalkaiseen ajatukseen, kuten esimerkiksi: "Lempeys on parempi kuin viha", — tai: "Kunnia on kalliimpi elämää", — taikka: "Parempi on olla hyvä kuin paha"; ilmaisumuoto oli vain paljoa sekavampi kuin näissä lauselmissa. Vanhus ei peljännyt nuoren kuuntelijansa arvostelua, vaan antautui huoletta tavallisen mahtipontisuutensa valtaan; hän ei arastellut toistaa samoja sanoja, eikä katkaista ajatusta, tahi puhua, milloin hän oikein sekautui esitelmissään, mitä vain päähän pisti, täyttääkseen ajatuksensa aukkoja. Ja antaakseen sanoilleen enemmän voimaa, vahvisti hän niitä kädenliikkeillä, jotka eivät ollenkaan sopineet sisältöön. Poikanen kuunteli hyvin kunnioittavasti; ja hän ajatteli, että ukki oli kyllä hyvin kaunosanainen, mutta hiukan ikävä.
Kumpikin juttelivat he hyvin usein satumaista tarinaa korsikalaisesta valloittajasta, joka oli voittanut koko Europan. Isoisä oli tuntenut hänet. Hän oli melkeinpä taistellut häntä vastaan. Mutta hän oli mies tunnustamaan vihollistensa suuruuden; parikymmentä kertaa oli hän vakuuttanut, että hän olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos sellainen mies olisi syntynyt Rheinin sillä puolella. Kohtalo oli säätänyt toisin: hän ihaili häntä, hän oli taistellut häntä vastaan, — nimittäin oli melkein joutunut taistelemaan häntä vastaan. Mutta kun Napoleon oli enää ainoastaan viiden peninkulman päässä, ja kun he marssivat häntä vastaan, valtasi pienen joukon yhtäkkiä kauhu ja se hajosi metsään ja jokainen pakeni huutaen: "Meidät on kavallettu." Turhaan oli ukki koettanut, kertoi hän, koota pakenevia taisteluun; hän oli heittäynyt heidän eteensä maahan uhkaillen ja itkien, mutta virta oli vienyt hänetkin mukanaan, ja seuraavana päivänä oli hän huomannut olevansa hämmästyttävän matkan päässä taistelutantereelta, — niin kutsui isoisä peräytymispaikkaa. — Mutta Christophe vaati häntä kärsimättömästi kertomaan Napoleonin urotöistä; ja hän joutui haltioihinsa sankarin ihmeellisestä ratsuriennosta halki maailman. Hän näki hänet valtavain kansain seuraamana, jotka huusivat ilmi rakkauden riemuaan ja ryntäsivät yhden ainoan viittauksen häneltä saatuaan kuin hirmumyrsky aina pakenevain vihollisten kimppuun. Se oli kuin satua. Isoisä lisäsi siihen hiukan omiaan, kaunistaakseen tarinaa; sankari valloitti Espanjan ja melkein koko Englannin, jota hän ei voinut kärsiä.
Sattui kuitenkin, että Krafftin ukko sekoitti haltioituneihin kuvauksiinsa sopimattomia sadatuksia sankariaan vastaan. Isänmaanystävä heräsi hänessä, ehkäpä enemmän puhuttaessa keisarin tappioista kuin Jenan taistelusta. Hän keskeytti tarinansa, heristi nyrkkiään virtaa kohti, sylki halveksivasti ja lasketti yleväsanaisia parjauksia, — halvempiin ei hän olisi alentunut. — Hän kutsui keisaria nimillä: kunnoton, villipeto, moraaliton mies. Mutta jos tämän sanankäyttelyn tarkoitus oli antaa oikeudentunnolle sille tuleva valta-asema lapsen sielussa, täytyy myöntää, ettei se vienyt maaliin; sillä lapsellinen logiikka uskalsi tehdä tämän johtopäätöksen: "Jos niin suurella miehellä kuin hän ei ollut moraalia, niin moraali ei varmaankaan ole mikään tärkeä asia, vaan tärkeintä on olla suuri mies." Mutta vanhus ei vähääkään aavistanut, millaiset ajatukset hänen vieressään kulkea tepsuttelivat.
He vaikenivat sitten ja aprikoivat kumpikin omalla tavallaan näitä ihmeellisiä tarinoita; — nimittäin, ellei isoisä tiellä kehdannut jotakin ylhäistä musiikkituttavaansa kävelyllä. Silloin hän pysähtyi heti, tervehti sangen nöyrästi ja tuhlasi ylen alamaisia kohteliaisuuslauselmia. Se sai lapsen punastumaan: hän ei ymmärtänyt, miksi ukki oli noin nöyrä. Mutta isoisä kunnioitti pohjaltaan syvästi perinnäistä esivaltaa, "parempia henkilöitä"; ja oli mahdollista, että hän rakasti sankareita, joista hän tarinoita kertoi, ainoastaan siksi, että hän näki heissä miehiä, joille oli käynyt paremmin ja jotka olivat päässeet korkeammalle maailmassa kuin muut.