Kun oli hyvin kuuma, istahti Krafftin vanhus jonkun puun alle ja nukahti siinä sitten pikku uneen. Silloin istahti myöskin Christophe lähelle häntä, jollekin horjuvalle kivirauniolle, virstanpylväälle tai muulle omituiselle ja epämukavalle istuimelle; hän heilutteli siinä pieniä jalkojaan ja hyräili ja haaveksi. Tai hän kellahti seljälleen ja katseli liiteleviä pilviä: niistä olivat toiset ikäänkuin härkiä, toiset jättiläisiä, hattuja, vanhoja rouvia tai valtavia maisemia. Hän pakisi hiljaa niiden kanssa; hän seurasi jännitettynä hattaran kohtaloa, jonka suuri pilvi hotkaisi suuhunsa; hän pelkäsi niitä lonkia, jotka olivat mustia, melkein mustansinisiä ja lensivät hyvin nopeasti. Hänestä tuntui kuin ne olisivat anastaneet itselleen valtavan paikan elämässä; ja häntä hämmästytti, etteivät isoisä ja äiti sitä ajatelleet. Nehän olivat hirveitä olennoita, jos tahtoivat tehdä pahaa. Onneksi liukuivat ne lauhkeina ja hiukan naurettavina edelleen eivätkä pysähtyneet. Poikasen päätä alkoi pyörryttää, kun hän oli liiaksi tähystellyt niitä, ja hän sätkytteli jalkojaan ja käsiään aivan kuin olisi peljännyt putoavansa tuonne ylös avaruuteen. Hänen luomensa alkavat räpyttää, hänelle tulee uni… Hiljaisuus… Lehdet värisevät ja vapisevat vienosti auringon paisteessa, kevyt autere kohoaa ilmaan, kärpäset pörähtelevät veltosti sinne tänne, ne hurisevat kuin urut; kesästä juopuneet heinäsirkat sirisevät raisun riemukkaasti: kaikki vaikenee… Metsäin lehtiholvien varjossa saa vihertikan viheltely taikamaisen soinnun. Kaukana pellolla huudahtelee talonpoika härilleen; hevosen kavio kapsaa valkealla tiellä. Christophen silmät painuvat umpeen. Hänen vieressään kävelee muurahainen kuivaa risua pitkin vaon poikki. Hän raukeaa unen tiedottomuuteen… Vuosisadat ovat kulkeneet hänen sielussaan. Hän herää. Muurahainen ei ole ennättänyt risun toiseen päähän.
Joskus nukkui isoisä sangen kauan; silloin hänen kasvonsa jäykistyivät, hänen pitkä nenänsä pisti huomattavasti esiin, hänen suunsa ammotti. Christophe katseli häntä levottomana ja pelkäsi tuon pään muuttuvan vähitellen jonkin kummallisen olennon muotoiseksi. Hän lauloi kovemmalla äänellä herättääkseen ukkia tai luisui kolisuttaen alas raunioltaan. Eräänä päivänä keksi hän heitellä ukon naamaan muutamia männynneulasia ja sanoa sitten niiden pudonneen puusta. Vanhus uskoi häntä: Christophe nauroi nahkassaan. Mutta sitten teki hän onnettomuudeksi samoin toisen kerran; ja juuri, kun hän kohotti kätensä heittääkseen, näki hän isoisän katselevan silmät auki häneen. Se oli ikävä juttu; vanhus oli ylen vakava eikä suinkaan antanut ilveillä itselleen; kokonaisen viikon heidän välinsä olivat kylmät.
Kuta huonompi tie, sitä kauniimpi se oli Christophesta. Joka kivellä oli hänelle oma merkityksensä; hän tunsi ne kaikki. Joku uusi pyörän tekemä kohoama oli hänelle maantieteellinen merkkitapaus, melkein samanarvoinen kuin Taunus-vuorten syntyminen. Hänellä oli päässään kartta kaikista syvänteistä ja ylänteistä koko ympäristöllä kahden virstan päähän kotoa. Jos hän siis muutti jollakin tavoin tuttujen uurteiden järjestystä, luuli hän itseään hyvinkin yhtä merkitseväksi henkilöksi kuin jokin työläisjoukkoa johtava insinööri; ja kun hän oli anturallaan murskannut kuivuneen multakokkareen ja täyttänyt sillä sen vieressä olevan laakson, oli päivä hänestä hyvin käytetty.
Joskus tuli valtatiellä talonpoika rattaillaan vastaan. Mies tunsi isoisän ja antoi heidän nousta kärryihinsä. Se oli maallista autuutta. Hevonen juoksi kovasti, ja Christophe huusi ilosta; mutta jos kohdattiin toisia ajelijoita, sillein hän tekeytyi vakavan ja välinpitämättömän näköiseksi, aivan kuin henkilö, joka on paljon ajanut rattailla; mutta hänen sydämensä paisui pöyhkeydestä. Isoisä ja mies pakinoivat keskenään ajattelematta häntä. Kyykyssä heidän polviensa välissä ja heidän reisiensä puristuksessa, saamatta tuskin istuinpaikkaa ja usein istumattakaan Christophe oli ylen onnellinen; hän puheli ääneensä ajattelematta edes, että hänelle vastattaisiin. Hän näki hevosen korvien liikkuvan. Ne vasta olivat kummallisia elukoita, nuo korvat. Ne kääntyivät joka taholle, oikealle, vasemmalle, ne puskivat eteenpäin, ne lepsahtivat alas, ne kääntyivät taaksepäin niin hullunkurisella tavalla, että Christophe purskahti nauruun. Hän nipisteli ukkia, että hänkin olisi ne huomannut. Mutta ukki ei niistä välittänyt. Hän työnsi Christophen käden pois ja sanoi, että hänen pitää olla hiljaa. Christophe aprikoitsi moista: hän ajatteli, että kun on iso, niin ei mikään enää hämmästytä, silloin on vahva ja tietää kaikki. Ja hänkin koetti olla iso, salata uteliaisuutensa ja näyttää välinpitämättömältä.
Hän oli vaiti. Rattaiden hyrrytys painosti häntä. Hevosen kulkuset hyppivät. Kilin-kalin, kilin-kalin. Säveliä heräsi eloon ilmoissa; ne liihoittelivat hopeanaheliseväin tiukujen ympärillä, ne hyörivät kuin mehiläisparvi; ne keinuivat iloisesti rattaiden tahdissa; se oli loppumatonta laulujen hersyntää: toinen seurasi toista. Christophesta ne olivat mainioita. Varsinkin yksi oli hänestä niin kaunis, että hän halusi huomauttaa siitä isoisälleen. Hän lauloi sen ääneen. Siitä ei oltu tietääkseen. Hän alkoi sen uudestaan, ääntä korkeammalta, — ja sitten taas, ja viimein huusi hän täyttä kurkkua, — kunnes vanha Jean-Michel sanoi hänelle äkäisenä: "Oletkos siinä hiljaa! Sinähän päryytät korvat halki!" — Christophen hengitys aivan katkesi; hän punastui nenänpäähän asti ja vaikeni loukkaantuneena. Nyt hän halveksi syvästi noita tökeröitä tyhmyreitä, jotka eivät ymmärtäneet, miten kaunis hänen laulunsa oli, laulu, joka avasi hänelle taivaat! Christophesta olivat nuo miehet rumia, he eivät olleet ajaneet partaansa viikkoon, ja he haisivat pahalta.
Pian löysi hän jälleen ilonsa katselemalla hevosen varjoa. Sekin oli kummallinen näky. Tuo pikimusta elukka juoksi pitkin tienviertä kupeellaan maaten. Illan tullen se piteni ja peitti puolen niittyä; ajettiin myllyn ohi, sen pää nousi ylös myllyn seinälle, ja asettui jälleen paikalleen, kun oli päästy sivuitse; kuono oli pitkä ja suikulainen kuin puhkaistu ilmapallo; korvat olivat suuret ja teräväkärkiset kuin kirkon kynttilät. Oliko tuo tosiaan varjo, vai oliko se elävä olento? Christophe ei suinkaan olisi tahtonut tulla yksinään tiellä sitä vastaan. Sen perästä ei hän olisi juossut niinkuin isoisän varjon, jonka päätä hän tavoitti jaloillaan tallatakseen. — Puitten varjot auringon laskiessa toivat hänelle myöskin aprikoimista. Ne rakensivat aitoja poikki tien. Ne olivat kuin mitäkin surullisia ja hullunkurisia kummituksia, jotka sanoivat: "Älkää menkö enää"; ja kitisevät pyöränrummut ja hevosen kaviot matkivat: "Älkää enää, älkää enää."
Ukki ja isäntä eivät väsyneet iänikuiseen tarinaansa. Heidän äänensä kiihtyi usein, varsinkin, kun he puhuivat paikkakunnan asioista tai loukatuista eduistaan. Lapsi herkesi uneksimasta ja katseli heitä levottomana. Hänestä näytti kuin he olisivat olleet toisilleen vihaisia, ja hän pelkäsi, että he alkaisivat tapella. Mutta he olivat päinvastoin sellaisia juuri silloin, kun olivat yksimielisiä vihassaan. Mutta useammin eivät he vihanneet eivätkä olleet kiihdyksissä: he pakisivat vain tavallisista asioista ja huusivat silloin kohti kurkkua, pelkästä ilosta, kuten rahvaan on tapa. Mutta Christophe, joka ei ymmärtänyt heidän pakinaansa, kuuli ainoastaan nuo räikkyvät äänet ja näki heidän tuimasti rypistyneet kasvonsa ja ajatteli hädissään: "Miten hän näyttää häijyltä; varmaan he vihaavat toisiaan. Miten hän mullistelee silmiään, noin hänellä on suu ammollaan! Hän sylki minua vasten naamaa kiukuissaan. Hyvä Jumala, varmaan hän lyö ukin kuoliaaksi…"
Rattaat pysähtyivät. Isäntä sanoi: "Nyt olette perillä." Veriviholliset puristivat toistensa kättä. Isoisä laskeusi ensin alas rattailta. Isäntä antoi hänelle pikku pojan alas maahan. Hevonen sai lätkyn piiskasta. Rattaat lähtivät vierimään pois, ja oltiin pienen vuorenalustien päässä, lähellä Rheinin rantaa. Aurinko vaipui viljapeltoihin. Polku kiemurteli melkein virran äyrästä pitkin. Rehevä ja pehmyt ruoho taipui suhahdellen jalkain alla. Leppien lehvät riippuivat veden kalvon yllä, rungot puoliväliin vedessä. Hyttysparvi hyrräsi. Venhe liukui äänettömästi ohitse, leveissä pyörteissä kiertävän virran rauhallisesti viemänä. Laineet imeskelivät piilipuiden oksia hiljaisin, maiskahtavin äänin. Ilta oli utuinen ja vieno, ilma raikas, joki hopeanharmaa. Tultiin kotiin, ja sirkat lauloivat. Ja ovella jo hymyilivät äidin rakkaat kasvot…
Oi suloiset muistot, virvoittavat kuvat, jotka humisevat niinkuin rauhoittava tuuli koko elämän iän!… Myöhemmin tehdyt matkat, suuret kaupungit, pauhaavat meret, unelmien maisemat, rakastamiemme kasvot, ne eivät syövy sieluun niin tarkoin piirtein kuin nuo lapsuutemme ensimäiset kävelyt, taikkapa ainoastaan puutarhan kolkka, jonka silloin näimme joka päivä ikkunasta, hikiharson läpi, jonka huolettoman lapsen suu hengittää ruutuun painuessaan siihen kiinni…
Nyt on ilta suljetussa kodissa. Kodissa… varmassa turvapaikassa kaikkea peljättävää vastaan: varjoja, yötä, kammoa, tuntemattomia seikkoja. Mikään vihamielinen ei saa tulla sen kynnyksen yli… Tuli loimuaa. Kullankeltainen hanhi pyörii hitaasti vartaassa. Suloinen rasvan ja ruskeaksi paistuneen lihan tuoksu leviää huoneeseen. Mikä verraton ilo on syödä, uskonnollinen hurmaus, sykähtelevä riemu! Ruumista painostaa mukavasti armaassa lämmössä, päivän puuhista väsyneenä, kuunnellessa tuttuja ääniä. Sulava ruoka saa jonkinlaiseen haltiotilaan, jossa ihmisolennot, heidän varjonsa, lampun verho, tulenkielet, jotka tanssivat säkeneparven kanssa mustassa liedessä, kaikki saa hymyilevän ja taikamaisen muodon. Christophe painaa poskensa lautasensa reunaan, nauttiakseen oikein kaikesta tästä onnesta…