Sitten hän on lämpöisessä vuoteessaan. Kuinka hän siihen joutui? Häntä painaa miellyttävä väsymys. Huoneesta kuuluvien äänten sorina sekautuu hänen aivoissaan päivän jättämiin kuviin. Isä ottaa viulunsa; kimeät ja suloiset äänet vaikeroivat yössä. Mutta suurin onni on kuitenkin, kun äiti tulee Christophen luo, ottaa jo puoleksi uneen vaipunutta poikaa kädestä ja laulaa lapsen pyynnöstä hänen puoleensa kumartuneena matalalla äänellä vanhan laulun, jonka sanat eivät oikeastaan ole mitään. Isästä on sellainen laulu joutavanpäiväistä; mutta Christophe ei koskaan siihen väsy. Hän pidättää hengitystään; hän tahtoisi nauraa ja itkeä; hänen sydämensä on onnesta juopunut. Hän ei tiedä, missä hän on, hänelle tulee rajaton hellyys; hän kietoo pienet kätensä äitinsä kaulaan ja syleilee häntä kaikin voimin. Äiti sanoo hänelle nauraen:
— Aiotko kuristaa minut?
Christophe puristaa yhä kovemmin. Kuinka hän rakastaa äitiä! Kuinka hän rakastaa kaikkea! Kaikkia ihmisiä, kaikkea muuta! Kaikki on hyvää, kaikki on kaunista… Hän nukahtaa. Sirkka sirittää uunin takana. Isän kertomukset, sankarihahmot sulavat yhteen onnen yössä… Ollapa sankari niinkuin he… niin, hänestä tulee… hän on…! Ah, miten hyvä on elää!…
Mikä ylenpalttinen runsaus voimaa, iloa, ylpeyttä on tuossa pikku olennossa! Miten suunnattomasti tarmoa! Ruumis ja sielu ovat alinomaa liikkeessä, piiritanssissa, joka kieppuu lakkaamatta, kunnes siihen on tikahtua. Kuten pieni salamanteri hän karkeloi yötä päivää liekissä. Se on haltioitumista, joka ei koskaan väsy ja jota kaikki ruokkii. Juovuttavaa unta, pursuva puro, ehtymätön varasto naurua, laulua, ainaista hurmaa. Vielä ei mainen elämä ole saanut häntä haltuunsa; joka hetki karkaa hän sen käsistä; hän häilyy äärettömyydessä. Kuinka hän on onnellinen, luotu olemaan onnellinen! Hänessä ei ole mitään, joka ei usko onneen, mitään, joka ei pyri siihen lapsen koko kiihkeillä pikku voimilla…
Elämä on piankin saava hänet siinä suhteessa järkiinsä.
II.
Jo aamun rusko voitti aamun varjon, mi eellä pakeni, niin että kaukaa ma meren läikän erottaa jo taisin.
Dante, Kiirastuli I.
Krafftit olivat kotoisin Antwerpenistä. Jean-Michelin oli täytynyt nuoruuden hullutusten, erään ankaran tappelun tähden lähteä sieltä; sellaisiin oli hän ollut aina valmis, — hän oli näet peijakkaan tappelunhaluinen, — mutta tällä kertaa oli sillä ollut harmilliset seuraukset. Hän oli muuttanut pois ja asettunut jo melkein puoli vuosisataa sitten tuohon pieneen herttuakunnan kaupunkiin, jonka punaiset katot, suipot päädyt ja loivalle rinteelle pengermittäin istutetut puutarhat kuvastelivat Vater Rheinin vaalean vihreihin silmiin. Koska hän oli erinomainen soittotaiteilija, oli hän pian noussut suureen arvoon maassa, jossa kaikki ovat musikaalisesti lahjakkaita. Hän oli juurtunut sinne lopullisesti, kun nai neljäkymmen-vuotiaana Clara Sartoriuksen, ruhtinaan kapellimestarin tyttären; kapellimestari taasen oli hänen oma esimiehensä ja luovutti hänelle aikanaan toimensa. Clara oli lauhkea saksatar, jolla oli kaksi intohimoa: keittiöhommat ja musiikki. Hän jumaloi puolisoaan siinä määrin kuin omaa isäänsä. Jean-Michel puolestaan ihaili yhtä paljon vaimoaan. He elivät täydellisessä sovussa viisitoista vuotta; he saivat neljä lasta. Sitten oli Clara kuollut; ja surtuaan häntä kovasti, oli Jean-Michel viisi kuukautta myöhemmin nainut Ottilie Schutzin, kaksikymmen-vuotiaan tytön, punaposkisen, vankan ja reippaan. Ottiliella oli yhtä paljon avuja kuin Claralla, ja Jean-Michel rakasti häntä yhtä suuresti kuin edellistä vaimoaan. Kahdeksan vuotta olivat he naimisissa, silloin kuoli myöskin Ottilie vuorostaan, ennätettyään synnyttää hänelle kuitenkin seitsemän lasta. Kaiken kaikkiaan oli Jean-Michelillä yksitoista lasta, joista yksi ainoa eli täyteen ikään. Vaikka hän oli rakastanut heitä kovin, eivät moiset kohtalon iskut voineet murtaa hänen reipasta luonnettaan. Raskain koettelemus oli ollut Ottilien kuolema, joka oli tapahtunut kolme vuotta sitten, miehen ollessa jo siinä iässä, jolloin on vaikea alkaa elämä alusta ja perustaa uusi koti. Mutta oltuaan vain hetkisen järkytetty, saavutti vanha Jean-Michel jälleen henkisen tasapainonsa, sillä sitä eivät mitkään onnettomuudet voineet häneltä riistää.
Hän oli herkkätunteinen mies; mutta terveys oli hänessä kaikkea muuta voimakkaampi. Hänellä oli suorastaan ruumiillinen vastenmielisyys surua kohtaan, ja suuri ilon tarve, kömpelön, flaamilaisen ilon, valtavan ja lapsellisen naurun. Miten paljon hänellä olikin suruja, silti ei hän kallistanut laseja sen niukemmin eikä antanut ruokapöydässä ainoankaan lajin mennä suunsa ohitse; soittoharjoituksia ei hän lyönyt koskaan laimin. Hänen johdollaan saavutti hoviorkesteri sievoisen maineen Rheinin maakunnissa, jossa Jean-Michel oli tullut kuuluisaksi atleettisista hartioistaan ja äkillisistä vihanpuuskistaan. Itseään hän ei voinut hillitä kaikista ponnistuksistaan huolimatta: pohjaltaan oli näet tuo mies kuitenkin arka ja pelkäsi nolaavansa itsensä; hän rakasti kansalaiskunniaa ja varoi yleistä mielipidettä. Mutta kiivas luonto tempasi hänet usein valtaansa: hän vimmastui kuin härkä; ja hän kiihtyi usein mielettömäksi, eikä pelkästään orkesterin harjoituksissa, vaan keskellä konserttiakin. Saattoi tapahtua, että hän heitti herttuan edessä raivoissaan tahtipuikkonsa maahan, polki jalkaansa kuin hullu ja haukkui jotakuta soittajaansa julmalla äänellä solkaten. Herttuaa se huvitti; mutta asianomaiset taiteilijat kantoivat hänelle siitä kaunaa. Jean-Michel häpesi hairahdustaan ja meni toiseen äärimmäisyyteen, koetellen hetkistä myöhemmin sovittaa heitä liiallisella kohteliaisuudella. Mutta ensimäisessä tilaisuudessa purkausi hänen hillittömyytensä jälleen kahta rajumpana ilmi; ja tuo suunnaton ärtyisyys lisääntyi iän mukana, tehden lopuksi hänen asemansa sangen vaikeaksi. Hän huomasi sen itsekin; ja kun hän eräänä päivänä oli raivon puuskallaan saanut koko orkesterin tekemään lakon, jätti hän erohakemuksensa. Hän toivoi, ettei siihen tahdottaisi hänen entisten ansioittensa vuoksi suostua, vaan että häntä pyydettäisiin jäämään; mutta siten ei käynytkään; ja kun hän oli liian ylpeä peruuttaakseen hakemuksensa, niin hän poistui, epätoivoissaan ja syytellen ihmisten kiittämättömyyttä.