Tästä alkaen ei hän tiennyt, miten saada päivänsä kulumaan. Hän oli yli seitsemänkymmenen ikäinen, mutta vielä sangen voimakas; ja hän jatkoi työtä ja samosi kaupunkia aamusta iltaan, antaen tunteja, pitäen puheita, saarnaten aatteitaan ja sekautuen kaikenlaisiin asioihin. Hän oli kekseliäs ja löysi monenmoiset keinot aikansa ratoksi: hän alkoi korjata vanhoja soittokoneita; hän mietti, kokeili ja keksikin niihin joskus parannuksia. Hän myöskin sävelsi, tai paremmin sanoen, koetti säveltää. Hänen kynästään oli ennen muinoin lähtenyt muuan Missa solennis, josta hän usein puhui ja joka oli perheen ylpeys. Sen luominen oli tuottanut hänelle niin suurta vaivaa, että hän oli vähällä saada sitä kirjoittaessaan verensyöksyn. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että se oli nerontuote; mutta hän tiesi hyvin, miten henkisesti tyhjänä hän oli sen sepittänyt; eikä hän enää tohtinut katsella käsikirjoitustaan, sillä joka kerta, kun hän sen näki, huomasi hän omiksi luulemissaan kohdissa palasia muilta säveltäjiltä, katkelmia, jotka hän oli kovalla tahdonponnistuksella vaivalloisesti juottanut yhteen. Se oli hänelle suuren surun aihe. Joskus sai hän päähänsä aatteita, jotka tuntuivat hänestä nerokkailta. Hän juoksi innosta vavisten pöydän ääreen: oliko tämä vihdoinkin inspiratsioonia? — Mutta tuskin oli hänellä kynä kädessä, niin hän huomasi jälleen olevansa yksin, keskellä syvää hiljaisuutta; eikä kaikista ponnistuksista, joilla hän koetti loihtia ilmi äskeisiä ääniä, ollut muuta tulosta kuin että hän kuuli Mendelssohnin tai Brahmsin tuttuja säveleitä.
George Sand kirjoittaa: "On onnettomia neroja, joilla ei ole ilmaisutaitoa; he vievät kaikki tuntemattomat tuumansa mukanaan hautaansa, kuten sanoo tuollaisten kuulujen mykkien tai änkyttäväin suuren perheen jäsen, Geoffroy Saint-Hilaire." — Vanha Jean-Michel kuului tuohon perheeseen. Hänen ei onnistunut ilmaista ajatuksiaan paremmin sävelillä kuin sanoillakaan; ja kuitenkin kuvitteli hän aina vain sen osaavansa; hän olisi niin mielellään puhunut, kirjoittanut, ollut suuri säveltäjä, kaunopuhuja! Tämä oli hänen salainen, jäytävä haavansa; hän ei ilmaissut sitä kenellekään, hän ei tunnustanut sitä edes itselleen, hän koetti olla sitä muistamatta;, mutta hän ajatteli sitä vasten tahtoaankin, ja se toi kalman esimaun hänen sieluunsa.
Vanhus-rukka! Missään hänen ei onnistunut olla täysin itseään. Hänessä oli niin paljon kauniita ja voimakkaita siemeniä; mutta ne eivät päässeet koskaan kasvuun. Syvä, liikuttava usko taiteen korkeuteen, elämän moraaliseen arvoon; mutta enimmäkseen tulkitsi hän sitä mahtipontisen pöyhkeällä ja naurettavalla tavalla. Moinen määrä jaloa ylpeyttä; mutta elämässä kuitenkin melkein orjamainen kunnioitus ylempiä kohtaan. Moinen riippumattomuuden halu; ja sen rinnalla rajaton alistuvaisuus toisten tahtoon. Vahva usko olevansa voimakas yksilö; ja sen ohella kaikenlaiset taikaluulot. Sankaruuden intohimoinen palvelu, todellinen uljuus; ja kuitenkin mies niin arka! — Keskelle matkaa pysähtynyt luonne.
Jean-Michel oli siirtänyt kaikki omat kunnianhimonsa poikaansa; ja Melchior näytti alussa lupaavan ne toteuttaa. Lapsesta saakka oli hänellä suuret taipumukset musiikkiin. Hän oppi huomattavan helposti, ja viulunsoitossa saavutti hän jo varhain taituruuden, joka teki hänestä pitkäksi aikaa suosikin, melkeinpä epäjumalan hovikonserteissa. Hän soitti miellyttävästi myöskin pianoa ja muita soittokoneita. Hän oli hyvin suulas; kauniskasvuinen, vaikka hieman kömpelö; sellainen tyyppi, jota sanotaan Saksassa klassillisen kauniiksi: leveä, ilmeetön otsa, vankat, säännölliset kasvonpiirteet ja kiharainen parta: Rheinin laakson Jupiter. Vanha Jean-Michel nautti poikansa menestyksestä; hän joutui haltioihinsa virtuoosin mestaritempuista, hän, joka ei ollut puhtaasti osannut koskaan käytellä mitään soitinta. Melchiorilla ei tosiaan ollut syytä valittaa, ettei hän osannut ilmaista sitä, mitä ajatteli.
Onnettomuus oli vain se, ettei hän ajatellut mitään; ja sitä hän ei koettanutkaan tehdä. Henkisesti muistutti hän keskinkertaista näyttelijää, joka pitää hyvää huolta lausunnosta, välittämättä siitä, mitä sen on ilmaistava, ja ajattelee tuskallisen turhamaisena ainoastaan sitä, minkä vaikutuksen lausunto tekee yleisöön.
Omituista: niin tarkkaa huolta kuin Melchior pitikin näyttelijä-asennoista, niin pelokkaasti kuin hän kunnioittikin kaikkia sovittuja yhteiskunnan tapoja, aivan kuin Jean-Michel, purkausi hänessäkin vähän väliä ilmi jotakin puuskapäistä, odottamatonta, silmitöntä, joka sai ihmiset sanomaan, että kaikilla Kraffteilla oli jokin ruuvi irti. Siitä ei ollut hänelle aluksi vahinkoa; päinvastoin tuntuivat nuo omituisuudet vahvistavan hänestä vallalla olevaa luuloa, että hän oli nero; sillä onhan järki-ihmisten keskuudessa sovittu, ettei taiteilijalla voi olla järkeä. Mutta piankin kiintyi huomio näiden merkillisten puuskain luonteeseen: syynä niihin oli tavallisesti pullo. Nietzsche sanoo, että Bacchus on musiikin jumala; ja Melchiorin vaisto oli aivan samaa mieltä; mutta, se täytyi tunnustaa, hänen jumalansa oli hänelle sangen tyly: se ei suinkaan antanut hänelle ajatuksia, joita hänellä ei muuten ollut, vaan riisti häneltä ne vähätkin, mitä hänellä oli. Järjettömän naimakauppansa jälkeen, — järjettömän maailman silmissä ja siksi myöskin hänen omissaan, — hän heittäytyi yhä enemmän kohtalonsa valtaan. Hän hutiloi soitossaan, — ollen niin varma etevyydestään, että hän pian taitonsa kadotti. Muut virtuoosit pääsivät hänen paikalleen yleisön suosioon: siitä hän katkeroitui; mutta se ei suinkaan herättänyt hänen tarmoaan, vaan jokainen vastoinkäyminen teki hänet yhä alakuloisemmaksi. Hän kosti siten, että panetteli kapakkatoveriensa kanssa kilpailijoitaan. Hassussa ylpeydessään oli hän uskonut pääsevänsä isänsä jälkeen orkesterin johtajaksi: siihen paikkaan nimitettiin toinen. Hän kuvitteli olevansa vainottu ja tekeytyi väärin ymmärretyksi neroksi. Vanhan Krafftin tähden annettiin hänen pitää paikkansa viulunsoittajana orkesterissa; mutta hän menetti vähitellen kaikki tuntinsa kaupungilla. Ja jos isku haavoitti pahoin hänen itserakkauttaan, oli se sitäkin tuntuvampi hänen kukkarolleen. Kaikenlaisten onnettomuuksien vuoksi olivat taloustulot viime vuosina suuresti vähentyneet. Oikeasta yltäkylläisestä asemasta oli koti joutunut rahahuoliin, jotka lisääntyivät päivä päivältä. Melchior ei tahtonut sitä huomata; hän ei säästänyt kolikkoakaan puvuissaan tai huvituksissaan.
Hän ei ollut luonteeltaan paha, vaan puolihyvä mies, seikka, joka on ehkä vieläkin hullumpaa: heikko, jolla ei ollut rohkeutta eikä moraalista voimaa ja joka luuli sitäpaitsi itseään kunnon isäksi, hyväksi pojaksi, hyväksi puolisoksi ja hyväksi ihmiseksi; ja hyvä ihminenhän ehkä olikin, jos siihen riittää ainoastaan se, että on taipuisa, helposti heltyvä ja tuolla eläimellisellä vaistolla varustettu, joka saa ihmisen rakastamaan lähimmäistään niinkuin osaa omasta itsestään. Eikä voikaan sanoa häntä kovin itsekkääksi: siihen puuttui häneltä tarpeellista yksilöllisyyttä. Hän ei ollut mitään. Onko kauheampaa maailmassa kuin ihmiset, jotka eivät ole mitään. Ikäänkuin hengettömät painot, jotka heitetään irti ilmassa, he putoavat luonteensa vaatimuksesta, heidän täytyy ehdottomasti pudota; ja sortuessaan he vetävät mukaansa kaikki ne, jotka heistä riippuvat.
Niihin aikoihin, jolloin perheen asema oli tullut vaikeimmilleen, alkoi pikku Christophe käsittää, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Hän ei ollut enää ainoa lapsi perheessä. Melchior teki vaimolleen joka vuosi uuden lapsen, välittämättä lainkaan, miten niille kerran kävisi. Kaksi niistä oli kuollut varhain. Kaksi eloon jäänyttä olivat kolmen ja neljän vuoden ikäiset. Melchior ei heistä huolehtinut rahtuakaan. Kun Louisan täytyi lähteä kaupungille, uskoi hän ne nyt kuusi-vuotiaan Christophen hoitoon.
Se oli Christophelle kova asia, sillä hänen täytyi tämän velvollisuuden vuoksi luopua hupaisista iltapäivistään ulkona luonnossa. Mutta hän oli ylpeä siitä, että häntä kohdeltiin kuin aikuista ihmistä, ja hän täytti tehtävänsä vakavasti. Hän koetti huvittaa pienempiä parhaansa mukaan, näyttäen heille omia leikkejään; ja hän oppi puhumaan heille sillä tavoin kuin oli kuullut äidinkin sokertavan pikku vauvan kanssa. Tai hän kanteli heitä sylissään, toista toisensa jälkeen, kuten oli nähnyt äidin kantelevan; hän horjahteli moisen painon alla, puri hammasta ja painoi kaikin voimin pikkuveikkoa rintaansa vasten, ettei olisi lasta pudottanut. Pienemmät tahtoivat aina kannattaa itseään, siihen eivät he kyllästyneet koskaan; ja kun Christophe ei enää jaksanut, silloin alkoi kirkuminen. Heistä oli hänelle sangen paljon vaivaa, eikä hän useinkaan tiennyt, mitä enää tehdä; he tahrasivat itsensä ja olisivat tarvinneet äidillistä hoitoa. Christophe ei ymmärtänyt, mihin ryhtyä. He käyttivät väärin hänen hyvyyttään. Usein hänen teki mieli läväyttää heitä korville; mutta hän ajatteli: "Ne ovat pieniä, ne eivät vielä ymmärrä"; ja hän antoi jalomielisesti itseään nipistää, pieksää, kiusata. Ernest kirkui vähimmästäkin; hän sätki jalkojaan, heittäytyen permannolle kiukuissaan: hän oli arkahermoinen lapsi, ja Louisa oli pyytänyt Christophea olemaan vastustelematta hänen oikkujaan. Rudolf taasen oli ovela kuin apina; hän käytti aina hyväkseen tilaisuutta, jolloin Christophe kantoi Ernestiä sylissään, tehdäkseen hänen selkänsä takana kaikenlaisia elkeitä; hän rikkoi leikkikaluja, kaatoi veden, tahrasi mekkonsa ja pudotti lautaset lattialle ja ronkki kaapin hyllyjä.