Ja siitä oli seurauksena, että kun Louisa tuli kotiin, ei hän kiitellyt Christophea, vaan sanoi hänelle moisen hävityksen huomatessaan ainoastaan huolestuneen näköisenä, joskaan ei toruen:
— Poika-rukka, olet sinä vain saamaton.
Se oli Christophesta masentavaa ja hänen sydämensä tuntui raskaalta.
Louisa ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta, jossa voi ansaita hiukan rahaa, ja usein hän meni keittäjättäreksi satunnaisiin pitoihin, kuten häihin ja ristiäisiin. Melchior ei ollut sitä huomaavinaan: se loukkasi hänen turhamaisuuttaan; mutta hän ei ollut suinkaan pahoillaan, että Louisa sen teki, kun se vain tapahtui hänen tietämättään. Pikku Christophella ei ollut vielä aavistusta elämän vaikeuksista; hän ei tuntenut tahdolleen muuta rajaa kuin vanhempiensa tahdon; eikä se ollut kovinkaan haitallinen, koska hänen annettiin kasvaa melkeinpä oman onnensa nojassa; hän ei kaivannut muuta kuin tulla isoksi saadakseen tehdä kaikkea, mitä tahtoi. Hänellä ei ollut käsitystä vastuksista, joihin ihminen törmää joka hetki elämässä, eikä hän olisi ainakaan saattanut kuvitella, etteivät hänen vanhempansa olleet omia isäntiään. Sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran huomasi, että ihmisistä toiset käskevät ja toisia käsketään ja etteivät hänen vanhempansa kuuluneet ensinmainittujen luokkaan, nousi koko hänen olemuksensa vastarintaan: se oli hänen elämänsä ensimäinen ankara taistelu.
Se tapahtui kerran iltapuolella. Äiti oli pukenut hänet puhtaimpiin vaatteisiin, hyviltä ihmisiltä saatuun käytettyyn pukuun, jonka kekseliäs ja kärsivällinen Louisa oli osannut korjailla pojalle sopivaksi. Christophe lähti, kuten oli sovittu, noutamaan äitiään siitä talosta, jossa Louisa nyt oli työssä. Christophe arasteli kauheasti mennä sinne sisään yksin. Muuan lakeija seisoskeli joutilaana porttikäytävässä; hän pysäytti pojan ja kysyi häneltä suojelevalla äänellä, mitä varten hän tänne oli tullut. Christophe änkytteli punastuen, että hän oli tullut hakemaan "rouva Krafftia", niinkuin häntä oli neuvottu kysymään.
— Rouva Krafftia? Mitä sinulla on rouva Krafftille asiaa? — matki pikentti, korostaen pilkallisesti sanaa: rouva. — Onko hän äitisi? Mene tuonne ylös. Siellä näet Louisan, keittiössä, käytävän päässä.
Christophe punastui kahta kauheammin ja meni; häntä hävetti, että outo ihminen oli sanonut hänen äitiään tuttavallisesti Louisaksi; hän tunsi olevansa nöyryytetty; hän olisi tahtonut paeta, juosta rakkaan virtansa rannalle, lehtojensa kätköön, jossa hän sepitteli tarinoitaan.
Keittiössä hän joutui keskelle muuta palvelijaparvea; se alkoi hälistä hänet nähdessään. Kauimpana hellan luona hymyili hänen äitinsä hänelle, hellästi ja hiukan hämillään. Christophe juoksi äidin luokse ja takertui hänen helmoihinsa. Äidillä oli edessä valkea esiliina, ja kädessä kapusta. Hän saattoi Christophen yhä enemmän ymmälleen, sillä hän tahtoi poikaa nyt nostamaan leukaansa niin, että nähtäisiin hänen kasvonsa, ja menemään antamaan kättä kaikille keittiössä olijoille ja sanomaan heille hyvää päivää. Siihen hän ei suostunut; hän kääntyi seinään päin ja piiloitti kasvonsa kyynärkoukkunsa taakse. Vähitellen hän kuitenkin tuli rohkeammaksi ja tohti vilkaista piilostaan toisella kiiltävällä ja nauravalla silmällään; mutta aina, kun häneen katsottiin, katosi silmä jälleen. Hän tarkasteli salavihkaa muita. Äiti näytti olevan niin vakava ja kiireissään, ettei Christophe ollut häntä tuntea; äiti liikkui kattilan luota toisen luo, maistellen, antaen neuvoja ja selitellen ruokaohjeita talon tavalliselle keittäjättärelle, varmalla äänellä, jota toinen kuunteli kunnioittavasti. Pojan sydän paisui ylpeydestä, kun hän näki, miten suuressa arvossa hänen äitiään pidettiin ja mitä osaa hän esitti tässä kauniissa huoneessa, joka oli koristettu komeilla kullan- ja vaskenkiiltävillä keittoastioilla.
Yhtäkkiä kaikki vaikenivat. Ovi aukesi. Muuan vallasnainen tuli sisään, kahisten jäykissä vaatteissa. Hän vilkaisi ikäänkuin epäilevästi ympärilleen; hän ei ollut enää nuori; hänellä oli vaalea, leveähihainen puku; hän piteli laahustintaan kädessään, ettei olisi koskettanut mihinkään keittiössä. Se ei estänyt häntä kuitenkaan tulemasta hellan ääreen, katselemasta ruokia, jopa niitä maistelemastakin. Kun hän kohotti hiukan kättään, valahti hiha alas ja jätti käsivarren paljaaksi kyynärpäähän asti; sitä Christophe piti rumana ja sopimattomana. Miten kuivalla ja tylyllä äänellä hän puhui Louisalle! Ja kuinka nöyrästi Louisa hänelle vastasi! Siitä Christophe aivan tyrmistyi. Hän kätkeysi nurkkaansa, ettei häntä olisi huomattu; mutta se ei auttanut. Vallasnainen kysyi, kuka tuo pikku poika oli; Louisa tuli ottamaan poikaa näyttääkseen häntä; hän tarttui Christophea käteen ja esti häntä peittämästä kasvojaan; ja vaikka Christophen teki kovin mieli pinnistellä vastaan ja juosta karkuun, tunsi hän vaistomaisesti, että nyt ei sopinut vastustella. Rouva näki lapsen peljästyneet eleet; ja hänen ensimäinen, aivan äidillinen tunteensa vaati häntä hymyilemään lempeästi pojalle. Mutta hän tekeytyi kohta jälleen ylhäisen ja alentuvaisen näköiseksi ja teki Christophelle kysymyksiä, jotka koskivat hänen kilttiyttään ja jumalanpelkoaan; niihin ei Christophe vastannut mitään. Myöskin tarkasteli rouva, miten Christophen vaatteet sopivat; ja Louisa kiirehti hänelle näyttämään, että ne olivat erinomaiset; ja hän veti Christophen jakkua helmasta, ryppyjä siitä oikaistakseen, niin kovasti, että Christophen teki mieli huutaa, sillä hänen kurkkuaan kuristi. Hän ei ymmärtänyt, minkä tähden äiti vierasta naista kiitteli.
Rouva otti Christophea kädestä ja sanoi vievänsä hänet lastensa luokse. Christophe loi epätoivoisen katseen äitiinsä; mutta äiti hymyili emännälleen niin alamaisesti, että Christophe näki, ettei hänellä ollut äidiltä mitään apua toivomista; ja niinpä seurasi hän opastaan kuin lammas teurastuspenkille.