He tulivat puutarhaan, jossa oli kaksi jörön näköistä lasta, toinen poika, toinen tyttö, suunnilleen Christophen ikäisiä; mikäli tuntui, olivat he nyt kovin ikävällä tuulella. Christophen saapuminen oli heille vaihtelua. He lähestyivät tarkastelemaan tulokasta. Christophe, jonka rouva oli jättänyt lasten pariin, seisoi keskellä hiekkakäytävää paikallaan, uskaltamatta nostaa katsettaan maasta. Toiset lapset seisoivat niinikään liikkumatta, jonkun askeleen päässä hänestä ja tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän, nykivät toisiaan kyynärpäillään ja tirskahtelivat keskenään. Viimein päättivät he ryhtyä toimeen. He kysyivät häneltä, kuka hän oli, mistä hän tuli ja mitä hänen isänsä teki. Christophe ei vastannut mitään hän oli suorastaan kangistunut: häntä arastutti niin, että hän oli purskahtaa itkuun, varsinkin tuen pienen tytön tähden, jolla oli vaaleat palmikot, lyhyt hame ja paljaat sääret.
Herraslapset ryhtyivät leikkimään. Christophe alkoi jo hiukan rauhoittua, mutta yhtäkkiä seisattui tuo pieni porvarisherra hänen eteensä, nykäisi hänen vaatteitaan ja sanoi:
— Katso, nuo ovat minun!
Christophe ei ymmärtänyt mitään; mutta hän suuttui väitteestä, että hänen vaatteensa muka olisivat toisen, ja pudisti tarmokkaasti ja kieltävästi päätänsä.
— Kyllä minä ne tunnen, jatkoi poika; tuohan on minun vanha sininen takkini; tuossa kohdassa pitää olla tahra.
Ja hän kosketti tahrapaikkaa sormellaan. Sitten hän jatkoi tarkastustaan, tutki Christophen jalkoja ja kysyi häneltä, millä hänen kenkäinsä kärjet olivat paikatut. Christophe lensi mustan punaiseksi. Tyttö nyrpisti suutaan ja suhahti veljelleen, — Christophe kuuli sen, — että hän oli pieni, köyhä poika. Se päästi Christophen kielen kannan. Hän luuli saattavansa kumota helposti moisen hävyttömän mielipiteen ja änkytti tukehtuvalla äänellä, että hän oli Melchior Krafftin poika ja että hänen äitinsä oli Louisa, keittäjätär. — Hänen mielestään tämä arvonimi oli yhtä kaunis kun mikä muu tahansa; ja siinä hän oli oikeassa. — Mutta nuo toiset lapset, joista uutinen oli kylläkin mielenkiintoisa, eivät tuntuneet sen tähden häntä suinkaan kunnioittavan. He päinvastoin tekeytyivät hyvin alentuviksi. He kysyivät häneltä, miksi hän rupeaa, kun tulee isoksi, tuleeko hänestäkin kokki vai ehkä kuski. Christophe meni jälleen tuppisuuksi. Hänestä tuntui kuin olisi jääpiikki työntynyt hänen sydämeensä.
Rikkaiden lapset koettivat nyt keksiä hänen vaikenemisensa rohkaisemina jotain keinoa kiusatakseen huvikseen tuota köyhää parkaa, jota kohtaan he yhtäkkiä alkoivat tuntea sellaista julmaa ja järjetöntä vastenmielisyyttä kuin lasten on tavallista. Varsinkin tyttö oli väsymätön. Hän huomasi, että Christophen oli vaikea juosta liian ahtaassa puvussaan; ja hän keksi nyt aivan perinpohjaisen harkitun huvin, nimittäin hyppäyttää hänellä estejuoksua. Rakennettiin aitaus lastenpenkeistä ja käskettiin Christophea hyppäämään sen ylitse. Poika-parka ei uskaltanut sanoa, mikä häntä esti hyppäämästä; hän ponnisti kaikki voimansa, ryntäsi ja putosi nenälleen. Hän kuuli toisten riemunaurun. Hänen täytyi koettaa uudestaan. Kyyneleet silmissä hän teki epätoivoisen ponnistuksen, ja tällä kertaa hänen onnistui hypätä esteen ylitse. Mutta siihen eivät hänen pyövelinsä suinkaan tyytyneet, he selittivät, ettei este ollut tarpeeksi korkea; ja he lisäsivät sitä uusilla rakenteilla, kunnes siitä tuli suorastaan varma niskantaitturi. Christophe koetti pullistella vastaan; hän sanoi, että hän ei enää hyppää. Silloin pikku tyttö moitti häntä raukaksi ja sanoi, että hän pelkää. Sitä ei Christophe voinut sietää; ja tietäen varmasti kaatuvansa hän hyppäsi, ja kaatui. Hänen jalkansa takertuivat aitaukseen. Koko laitos romahti hänen mukanaan alas. Nahka repeytyi hänen käsistään, ja hän oli halkaista päänsä; ja kaiken onnettomuuden lisäksi ratkesivat hänen housunsa polvista ja muualtakin. Hän oli vaipua maan alle häpeästä; hän kuuli toisten lasten tanssivan ilosta ympärillään; hän kärsi hirvittäviä tuskia. Hän tunsi, että he halveksivat, että he vihasivat häntä: miksi, miksi? Hän olisi tahtonut kuolla! — Ei ole julmempaa tuskaa kuin lapsen, joka ensi kerran huomaa toisten pahuuden; hän luulee koko maailman vainoavan itseään, eikä hänellä ole mitään tukea; ei ole enää mitään; kaikki on niin tyhjää!… Christophe koetti nousta maasta: pikku porvari tyrkkäsi häntä ja kaatoi hänet jälleen; tyttönen potki häntä. Hän koetti uudestaan, he heittäysivät molemmat hänen kimppuunsa, istuivat hänen selkäänsä ja painoivat hänen kasvojaan hiekkaan. Silloin valtasi hänet vimma: tämä oli jo liian katkeraa! Hänen käsiään kirveli, hänen sievä pukunsa oli repeytynyt, — se oli hänelle hirveä onnettomuus! Häpeä, suru, kapina vääryyttä vastaan, kaikki nuo yhtaikaa tulleet tuskat sulautuivat hurjaksi raivoksi. Hän ponnistautui polviensa ja käsiensä varaan, pudisteli selkäänsä kuin koira ja karisti kiusaajansa maahan; ja kun he uudestaan karkasivat hänen kimppuunsa, ryntäsi hän niska kumarassa päin heitä, löi tyttöä korvalle ja paiskasi pojan nyrkin iskulla keskelle kukkalavaa.
Siitäkös nousi kirku. Lapset juoksivat pakoon, kimeästi itkien sisään, ovet alkoivat paukkua, vihaisia huutoja kuului. Vallasnainen juoksi puutarhaan niin nopeasti kuin hameenlaahustin salli. Christophe näki hänen tulevan, mutta hän ei koettanut paeta; hän oli teostaan aivan tyrmistynyt: se oli suorastaan suunnatonta, se oli rikos; mutta hän ei katunut. Hän odotti. Hän oli tuhon oma. Mutta ei väliä! Hänet oli kiusattu epätoivoon.
Vallasnainen ryntäsi hänen kimppuunsa. Christophe tunsi hänen lyöntinsä, hän kuuli, että hän puhui hänelle vimmastuneella äänellä, lennättäen kokonaisen virran sanoja; mutta hän ei eroittanut niistä mitään. Hänen pikku vihollisensa olivat palanneet takaisin näkemään hänen häpeäänsä, ja ne uikuttivat täyttä suuta. Palvelijoitakin riensi sinne: siinä kaikui kaikenlaisia ääniä. Muun onnettomuuden päällisiksi ilmestyi sinne myöskin Louisa, jota oli lähetetty hakemaan; ja hänkin alkoi mukittaa Christophea, ennenkuin vielä tiesi mitään koko asiasta, ja vaati poikaansa pyytämään anteeksi. Christophe kieltäytyi raivoissaan sitä tekemästä. Louisa ravisteli häntä kovemmin ja kiskoi hänet kädestä rouvan ja lasten luo ja käski häntä rupeamaan polvilleen. Mutta Christophe potki, ulvoi, ja puri äitiään käteen. Hän vilisti viimein pakoon läpi nauravan palvelijajoukon.
Hän meni matkaansa sydän kuohuksissa, vihasta ja saamistaan lyönneistä palavin kasvoin. Hän koetteli olla ajattelematta, hän kiirehti askeleitaan, sillä hän ei tahtonut itkeä kadulla. Hän olisi tahtonut päästä kotiin keventääkseen tuskaansa kyyneleillä; hänen kurkkuaan tukehutti, veri kiehui hänen päässään niin, että se oli haljeta.