Viimein tuli hän kotiin; hän nousi juosten vanhoja pimeitä portaita tavalliseen komeroonsa, erään virralle päin olevan ikkunan syvennykseen; hän heittäytyi tikahtumaisillaan siihen; ja itki katketakseen. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän itki; mutta hänen täytyi itkeä; ja kun ensimäinen kyynelvirta oli tulvahtanut, niin hän itki vielä, siksi, että hän tahtoi itkeä jonkinlaisesta raivosta ja että hänen olisi ollut tuskallista, aivan kuin hän olisi rangaissut toisiakin kiusatessaan itseään. Sitten hän muisti, että hänen isänsä tuli kotiin, että äiti kertoisi hänelle kaikki ja etteivät hänen onnettomuutensa vielä olleet lopussa. Hän päätti lähteä pakoon, minne tahansa, eikä tulla koskaan takaisin.
Juuri kun hän laskeutui portaita, törmäsi hän kotiin palaavaa isäänsä vastaan.
— Mitä sinä täällä teet, poika? Minne sinä menet? kysyi Melchior.
Christophe ei vastannut.
— Sinä olet tehnyt jotain tyhmyyksiä. Mitä sinä olet tehnyt?
Christophe vaikeni itsepäisesti.
— Mitä sinä olet tehnyt? toisti Melchior. Vastaatko sinä?
Poika alkoi itkeä, ja Melchior huutaa, kumpikin yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes kuultiin Louisan nousevan kiireesti ylös portaita. Louisa oli vielä aivan suunniltaan; ja hän alkoi jälleen torua kiivaasti ja läväytellä Christophea korville, ja siihen kuritukseen lisäsi Melchior heti, kun ymmärsi, mistä oli kysymys, — tai luultavasti jo ennenkin, — niin ankaria puusteja, että ne olisivat kaataneet vaikka härän. Vanhemmat huusivat nyt molemmat. Poika kirkui. Viimein riitelivät vanhemmat keskenään, kumpikin yhtä vimmastuneina. Löylytellen poikaansa sanoi Melchior, että tämä oli aivan oikeassa, että tällaista siitä tulee, kun menee piiaksi ihmisille, jotka luulevat kaiken olevan luvallista siksi, että heillä on rahaa. Ja Louisa läiskytteli samoin Christophea ja huusi miehelleen, että Melchior oli raaka ja ettei hän antaisi pieksää poikaansa ja että Melchior oli jo kolhaissut Christophea pahoin. Christophen nenästä vuotikin hiukan verta; mutta hän ei sitä ajatellut, eikä hän ollut laisinkaan kiitollinen äidilleen siitä, että äiti hauteli rajukätisesti hänen nenäänsä märällä liinalla, sättien yhä edelleen. Viimein lykättiin hänet pimeään konttoriin, jossa hän sai olla lukon takana ilman illallista.
Christophe kuuli heidän riitelevän kilvan keskenään eikä hän tiennyt, kumpaa heistä hän enemmän inhosi. Hänestä tuntui, että hän inhosi enemmän äitiään; sillä sellaista pahuutta ei hän ollut häneltä koskaan odottanut. Kaikki päivän onnettomuudet ryntäsivät hänen mieleensä yhtaikaa: kaikki, mitä hän oli kärsinyt, lasten ja tuon rouvan tekemä vääryys, vanhempien vääryys, ja, — senkin hän tunsi polttavana haavana, vaikkei hän sitä tunnetta vielä täysin käsittänyt, — vanhempain alentuminen noiden ilkeäin ja halveksittavain ihmisten edessä, hänen vanhempainsa, joista hän oli aina ollut niin ylpeä. Moinen, nyt ensi kertaa elämässä hämärästi aavistettu raukkamaisuus, tuntui hänestä häpeältä. Kaikki käsitteet horjuivat hänessä: ihailu lähimpiään kohtaan, melkeinpä uskonnollinen kunnioitus, jota he olivat hänessä aina ennen herättäneet, hänen luottamuksensa elämään, lapsellinen tarpeensa saada rakastaa ja olla rakastettu, hänen sokea, mutta horjumaton uskonsa oikeuteen. Luhistuminen oli täydellinen, raaka voima murskasi häntä eikä hänellä ollut mitään keinoa puolustaa itseään, ei mitään keinoa päästä sen käsistä. Häntä tukahutti. Hän luuli suorastaan kuolevansa. Hänen koko olemuksensa jäykistyi epätoivoiseen vastarintaan. Hän iski, potki, puski päällään seinää, karjui, kunnes sai suonenvedon ja kaatui maahan, kolauttaen itseään pahoin konttorissa oleviin huonekaluihin.
Vanhemmat juoksivat hätään ja ottivat hänet syliinsä. Ja nyt kilpailtiin siitä, kumpi heistä olisi hellempi häntä kohtaan. Äiti riisui hänet, kantoi hänet vuoteeseen, asettui hänen pääpuoleensa ja istui siinä, kunnes Christer he oli hiukan rauhoittunut. Mutta Christophe ei hellittänyt, hän ei antanut äidille mitään anteeksi, hän oli nukkuvinaan, ettei hänen olisi tarvinnut äitiä halata. Äiti oli hänestä paha ja pelkuri. Sillä hän ei aavistanut, miten vaikea Louisan oli elää ja elättää poikaansa ja miten hän oli kärsinyt siitä, että hänen oli täytynyt liittoutua lastansa vastaan.