Kun Christophe oli tyhjentänyt viimeiseen pisaraan saakka kaiken kyynelvaraston, mitä lapsen silmiin mahtuu, tunsi hän hiukan helpoittavan. Hän oli väsyksissä ja aivan ruhjottu; mutta hänen hermonsa olivat liiaksi kiihdyksissä, niin ettei hän voinut nukkua. Päivän kuvat alkoivat vilahdella puolihorroksissa hänen sielussaan. Varsinkin tuon pikku tytön hän näki alinomaa, kirkkain silmin, pieni nenä halveksivasti pystyssä, näki hänen tukkansa hajallaan olkapäillä, hänen paljaat säärensä ja kuuli hänen teeskenteleväiset lapsen-sanansa. Christophe hätkähti aina, kun oli kuulevinaan hänen äänensä. Hän muisti, miten kömpelö hän oli ollut tytön edessä; ja hän tunsi sisässään raivoisasti vihaavansa tyttöä; hän ei antanut hänelle anteeksi, että tyttö oli nöyryyttänyt häntä, häntä kalvoi halu nöyryyttää häntä puolestaan, saada hänen kyyneleensä vuotamaan. Hän mietti keinoja, mutta ei keksinyt yhtään. Ei ollut laisinkaan uskottavaa, että tyttö koskaan hänestä välittäisi mitään. Mutta sydäntään keventääkseen Christophe oletti, että kävisi niinkuin hän toivoi. Hän kuvitteli siis, että hänestä oli tullut hyvin mahtava ja maineikas mies; ja samalla päätti hän, että tyttö oli häneen rakastunut. Siten alkoi hän jälleen kertoa itselleen uutta, mahdotonta tarinaa, jollaisia hän aina lopulta luuli todellisemmiksi itse todellisuutta.
Tyttö riutui rakkaudesta; mutta Christophe halveksi häntä. Kun Christophe kulki hänen talonsa ohitse, katseli tyttö häntä piilosta ikkunan uudinten takaa; ja Christophe tiesi, että häntä katseltiin; mutta hän ei ollut sitä näkevinään, hän puheli vain iloisesti. Hän poistui seudultakin, hän matkusti sangen kauas, enentääkseen vielä tytön tuskaa. Hän teki suurtöitä. — Nyt sovitti hän tarinaansa eräitä valittuja katkelmia isoisän sankarikertomuksista. — Tyttö tuli sillaikaa sairaaksi surusta. Hänen äitinsä, tuo ylpeä vallasnainen, tuli rukoilemaan Christophea: "Minun tytärraukkani kuolee. Tulkaa, Jumalan tähden, hänen luokseen." Christophe tuli. Tyttö oli vuoteessa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet. Hän ojensi käsiänsä. Hän ei jaksanut enää puhua; mutta hän tarttui Christophen käsiin ja suuteli itkien niitä. Silloin katseli Christophe häntä suunnattoman lempeästi ja hellästi. Hän sanoi tytölle, että hänen täytyy tulla terveeksi, ja suostui siihen, että tyttö rakasti häntä. Tähän tarinan kohtaan saavuttuaan toisti hän mielessään monta kertaa henkilöittensä sanoja ja asentoja erilaisissa kohtauksissa, kuten hänen muulloinkin oli tapana tehdä lisätäkseen nautintoaan, ja niin tuli uni, ja hän nukahti lohdutetuin mielin.
Mutta kun hän jälleen avasi silmänsä, oli tullut päivä; ja se päivä ei paistanut enää yhtä huolettomasti kuin edellisenä aamuna: jotain oli muuttunut maailmassa. Christophe oli tutustunut vääryyteen.
Kodissa oli todellisen puutteen aikoja. Ne tulivat yhä tavallisemmiksi. Niinä päivinä olivat syömiset sangen laihoja. Kukaan ei huomannut sitä paremmin kuin Christophe. Isä ei nähnyt mitään; hän otti lautaselleen ensimäiseksi ja hänelle oli ruokaa aina tarpeeksi. Hän puheli äänekkäästi ja nauraa kajahutteli omille sutkauksilleen; eikä hän huomannut vaimonsa katsetta ja miten väkinäisesti Louisa nauroi ja miten hänen silmänsä seurasivat Melchioria sillaikaa kuin hän täytti lautasensa. Vati oli tyhjentynyt puolilleen, kun se lähti jälleen isän kädestä kiertämään. Louisa jakeli ruokaa nuorimmille: kaksi perunaa kummallekin. Kun Christophen vuoro tuli, ei vadissa useinkaan ollut enää muuta kuin kolme, eikä äiti vielä ollut saanut mitään. Christophe tiesi sen etukäteen, hän oli lukenut perunat jo ennenkuin ne tulivat hänen kohdalleen. Silloin hän hillitsi luontonsa ja virkkoi huolettomasti:
— Yksi vain, äiti.
Louisa tuli hiukan levottomaksi.
— Ei, vaan kaksi, niinkuin toisetkin.
— Ei kiitos, yksi ainoastaan.
— Eikö sinulla sitten ole nälkä?
— Ei, ei ole oikein nälkä.