Äiti ei ottanut kuitenkaan enempää kuin yhden, ja he kaksi kuorivat perunansa huolellisesti, leikkelivät ne aivan pieniksi palasiksi ja koettivat syödä niin hitaasti kuin mahdollista. Äiti piti silmällä Christophea. Kun poika oli lopettanut, sanoi hän:
— No, ota vielä tuo!
— Ei kiitos, äiti.
— Mutta oletko sinä kipeä?
— En minä ole kipeä, mutta olen kylläinen. Saattoi tapahtua, että isä moitti häntä nirsuksi ja että hän vei vielä viimeisenkin perunan. Mutta Christophe tuli siitä ovelaksi; hän otti perunan ja säästi sitä omalla lautasellaan Ernestille, pikku veikolle, joka oli kovin ahmatti ja kärkkyi sitä silmillään päivällisen alusta alkaen ja pyysi häneltä sitä lopuksi:
— Sinä et sitä syökään? Anna se minulle, Christophe.
Oh, miten Christophe halveksui isää, joka ei välittänyt mitään heistä muista, ei edes aavistanutkaan, että söi heidän osansa. Hänen oli niin nälkä, että hänen täytyi vihata isäänsä ja että hän olisi tahtonut sen sanoa hänelle; mutta hän oli ylpeä ja ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta sitä tehdä ennenkuin hän itse ansaitsi leipänsä. Leivän, jonka isä häneltä riisti, oli isä itse toki ansainnut. Hän, Christophe, ei kelvannut mihinkään; hän oli vain taakaksi muille; hänellä ei ollut oikeutta puhua mitään. Kerran hän puhuisi, — jos hän vain siihen saakka kestäisi. Mutta oi, hän kuolisi kai nälkään sitä ennen!…
Moinen paasto oli hänelle julmempi kärsimys kuin monille muille lapsille. Se oli oikea kidutus hänen oivalliselle vatsalleen; joskus hän suorastaan vapisi nälästä; hänen päätänsä särki; rinnassa oli aivan kuin reikä, jota kalvoi ja joka levisi kuin siinä olisi kierretty poraa. Mutta hän ei ruikutellut; hän tunsi äitinsä pitävän häntä silmällä ja tekeytyi huolettoman näköiseksi. Louisa aavisteli sydämensä tuskaksi, että hänen pikku pojunsa oli syömättä säästääkseen toisille enemmän; hän hääti kyllä sen ajatuksen mielestään; mutta se tuli siihen aina uudestaan. Hän ei uskaltanut ottaa selvää asiasta, kysyä Christophelta, oliko se totta; sillä jos se oli totta, mitä olisi hän sille voinut? Itse hän oli lapsesta saakka tottunut puutteihin. Mitä auttaa vaikeroida, kun ei voi asiaa muuttaa? Hän, jonka terveys oli heikko ja vaatimukset vähäiset, ei aavistanut, että lapsi saattoi kärsiä vielä enemmän kuin hän. Louisa ei sanonut Christophelle mitään; mutta pari kertaa, kun muut olivat lähteneet ulos, lapset kadulle, Melchior asioilleen, pyysi hän vanhinta poikaansa jäämään kotiin ja auttamaan vähän äitiä. Christophe piti lankavyyhteä ja äiti keri. Yhtäkkiä heitti Louisa työn käsistään ja veti Christophen kiihkeästi syliinsä; hän nosti hänet polvelleen, vaikka poika oli jo melkoisen raskas, ja painoi hänet rintaansa vasten. Christophe kietaisi rajusti kätensä äitinsä kaulaan, ja he itkivät molemmat, halaillen toisiaan epätoivon vimmalla.
— Minun pikku poika-parkani!…
— Äiti, rakas äiti!…