He eivät puhuneet mitään muuta; mutta he ymmärsivät toisensa.
Meni melkoisen kauan ennenkuin Christophe huomasi, että isä joi. Melchiorin kohtuuttomuus pysyi ainakin alussa jonkinlaisissa rajoissa. Se ei ollut laisinkaan raakaa. Se ilmeni paremminkin tavattomina ilonpuuskina. Hän lasketteli tuhmia, lauloi täyttä kurkkua tuntikausia, lyöden kämmentään pöytään; ja joskus hän tahtoi kaikin mokomin tanssia Louisan ja lasten kanssa. Christophe näki hyvin, että äiti oli surullinen; että hän vetäytyi syrjään ja kumartui työnsä puoleen. Äiti koetti olla katsomatta juopuneeseen; hän koetti lauhkeasti tukkia hänen suutaan, kun hän puhui paksuuksia, jotka saivat äidin punastumaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt mitään; hän kaipasi niin kovasti hiukan iloa, että isän meluisa paluu oli hänelle melkeinpä juhla. Koti oli niin surullinen; ja nämä hullutukset olivat pojalle jonkinlaista virkistystä. Hän nauroi sydämensä pohjasta Melchiorin hassunkurisille liikkeille ja typerille sutkauksille; hän lauloi ja hyppi hänen kanssaan; ja hänestä oli äiti ilkeä, kun hän suuttuneella äänellä kielsi siitä Christophea. Mitä pahaa siinä voi olla, tekihän Christophen oma isä niin? Yhä ihaili hän isää, vaikka hänen pikku älynsä, joka oli aina valveillaan eikä unohtanut koskaan, mitä hän oli nähnyt, oli saanut hänet huomaamaan isän käytöksestä monenmoista, joka ei ollut sopusoinnussa hänen lapsellisen ja lahjomattoman oikeuskäsitteensä kanssa. Lapsen sielu vaatii sellaista ihailua! Se on varmaankin jokin muoto iankaikkista itserakkautta. Kun ihminen on tai tuntee olevansa liian heikko täyttämään toivomuksiaan tai tyydyttämään ylpeyttään, siirtää hän sen työn lapsena vanhemmilleen, aikuisena jälleen, jolloin elämä on hänet vuorostaan voittanut, lapsilleen. Lapset ovat tai heistä tulee kaikkea sitä, mitä hän itse on itsestään uneksinut: heistä tulee hänen taistelevia sankareitaan, hänen kostajiaan. Ja tässä ylpeässä luopumisessa toisen hyväksi sekautuvat rakkaus ja itsekkyys toisiinsa huumaavan väkevinä ja suloisina. Christophe unohti siis täydellisesti kaunan isäänsä vastaan ja koetti kaikin voimin keksiä syytä häntä ihaillakseen: hän ihaili hänen vartaloaan, hänen paksuja käsivarsiaan, hänen ääntään, hänen nauruaan, hänen iloisuuttaan; ja hän loisti ylpeydestä, kun joku kehuskeli isän musiikkitaituruutta tai kun Melchior itse kertoi, minkälaisia ylistyksiä hän elämässään oli saanut, niitä omistaan lisäten. Christophe uskoi näitä kerskumisia; ja hän piti isäänsä nerona, jonakin ukin kertomusten sankarina.
Eräänä iltana, kello seitsemän tienoissa oli Christophe yksin kotona. Pikku veikot olivat ulkona kävelemässä Jean-Michelin kanssa. Louisa oli vaatteiden pesussa rannassa. Ovi aukesi, ja Melchior ryntäsi siitä sisään; hänellä ei ollut hattua, ja hänen rintamuksensa olivat auki; päästäkseen kynnyksen yli, keikahteli hän muutamia tanssiaskeleita, ja sitten hän hetkahti tuolille pöydän eteen. Christophe alkoi nauraa, ajatellen, että tämä oli tavallista kujetta; ja hän meni isänsä luokse. Mutta kun hän katseli isää tarkemmin, ei häntä enää naurattanut. Melchior istui paikallaan, hervottomina riippuvin käsivarsin, hän tuijotti eteensä katseettomin silmin ja luomiaan räpsytellen; kasvot olivat tummanpunaiset; suu oli ammollaan, ja siitä lähti silloin tällöin älytön naurun-kurahdus. Christophe tyrmistyi. Hän luuli ensin isän kujeilevan; mutta kun hän näki, ettei isä liikahtanut, alkoi häntä peloittaa.
— Isä, isä! huudahti hän.
Melchior kurahteli yhä kuin kana. Christophe takertui epätoivoissaan häntä käsivarteen ja pudisti häntä kaikin voimin:
— Isä, hyvä isä, vastatkaa!
Melchiorin ruumis huojui kuin jokin kuollut esine, ja oli vähällä kaatua; hänen päänsä kallistui Christophen päätä kohti; hän katseli poikaa, ja murahteli katkonaisia ja vihastuneita sanoja. Kun Christophen silmät osuivat noihin sekaviin silmiin, valtasi hänet mieletön kauhu. Hän juoksi pakoon huoneen toiseen nurkkaan, putosi polvilleen sängyn ääreen ja kätki kasvonsa vaatteihin. Niin olivat he kahden pitkän aikaa. Melchior heilahteli raskaasti tuolillaan, suu naurun irvistyksessä. Christophe työnsi sormet korviinsa, ettei olisi kuullut, ja hän vapisi. Mitä hän sisällään tunsi, oli käsittämätöntä: se oli hirvittävää mullistusta, kauhua, tuskaa, aivan kuin joku, jota hän oli rakastanut ja kunnioittanut, olisi kuollut.
Ei tullut ketään sisään, he olivat edelleen kahden: ilta pimeni, ja Christophen pelko lisääntyi joka hetki. Hän ei voinut olla kuuntelematta, ja hänen sydäntään hyyti, kun hän kuuli tuon äänen, jota ei tuntenut enää entiseksi: huoneen hiljaisuus teki sen vielä kauheammaksi; seinäkellon onnahtava heiluri löi tahtia tuohon järjettömään loruun. Christophe ei jaksanut tätä enää sietää, hän tahtoi paeta. Mutta ulos mennäkseen olisi hänen pitänyt kulkea isän ohitse; ja Christophea karmi jo ajatuskin, että hänen olisi täytynyt nähdä taas nuo silmät: hänestä tuntui, että hän olisi kuollut siihen paikkaan. Hän koetti ryömiä kamarin ovelle. Hän ei hengittänyt, ei katsellut, hän pysähtyi nähdessään Melchiorin hiukankin liikahtavan. Christophe näki hänen jalkansa pöydän alla. Juomarin toinen jalka vapisi. Christophe pääsi ovelle; vapisevin käsin hän painoi ripaa; mutta hätäpäissään päästi hän sen irti: se sulkeutui kalahtaen, Melchior kääntyi katsomaan taakseen; tuoli, jolla hän heilahdellen istui, kadotti tasapainonsa ja kaatui kolisten. Christophe peljästyi niin, ettei voinut paeta. Hän seisoi hievahtamatta seinää vasten ja katseli isäänsä, joka makasi hänen jaloissaan; ja hän huusi apua.
Putoaminen selvitti Melchioria hiukan. Kirottuaan, sadateltuaan ja muokattuaan nyrkeillään tuolia, joka oli tehnyt hänelle tällaiset jutkut, ja yritettyään turhaan nousta jaloilleen, hän asettui viimein takalistolleen permannolle, nojaten selkäänsä pöytään; ja hän tunsi jälleen ympäristönsä. Hän näki Christophen itkevän: hän kutsui häntä luokseen. Christophe tahtoi paeta; hän ei voinut liikahtaa. Melchior käski häntä uudestaan; ja kun lapsi ei tullut, niin hän kirosi kiukuissaan. Christophe lähestyi nyt, hänen koko ruumiinsa vapisi. Melchior veti hänet luokseen, polvelleen istumaan. Ensin nipisteli hän poikaa korvista ja piti hänelle sekavalla ja sammaltavalla äänellä saarnan, että lapsen täytyy kunnioittaa isäänsä. Sitten hänen tuulensa yhtäkkiä vaihtui ja hän hypitteli poikaa käsiensä varassa, lorusi hävyttömiä ja oli nauruunsa tikahtua. Siitä hän siirtyi ilman väliasteita surullisiin ajatuksiin; hän säälitteli poikaansa ja itseään; hän puristi Christophea rintaansa vastaan ja oli hänet tukahuttaa suuteloihin ja kyyneleihin; ja viimein tuuditteli hän häntä sylissään, alkaen veisata: De profundis. Christophe ei koettanutkaan itseään vapauttaa; kauhu oli hänet suorastaan kangistanut. Rusennuksissa isän rintaa vastaan, tuntien juopuneen viiniltä löyhkäävän hengityksen ja hänen nikotuksensa kasvoillaan, joita ilkeät suutelut ja kyyneleet kostuttivat, oli hän kuolla inhosta ja pelosta. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta hänen suustaan ei tullut ääntä. Tätä kauheutta kesti iankaikkisesti, siltä hänestä tuntui, — kunnes ovi aukesi, ja Louisa tuli pieni vaatekori kainalossa sisään. Äiti huudahti, kori putosi häneltä, ja hän ryntäsi ottamaan Christophea ja riisti hänet Melchiorin käsistä rajuudella, jollaista ei hänestä olisi kukaan uskonut:
— Ah, sinä surkea juoppo! huusi hän.