Ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta.
Christophe luuli, että isä tappaisi äidin. Mutta vaimon uhkaava käytös tyrmisti Melchiorin niin, ettei hän vastannut mitään, vaan alkoi itkeä. Hän pyöriskeli pitkin permantoa; hän iski päätänsä huonekaluihin, sanoen, että Louisa oli oikeassa, että hän oli juoppo, että hän oli onnettomuus perheelleen, että hän saattoi lapsensa perikatoon, ja että hän tahtoi kuolla. Louisa oli kääntänyt hänelle halveksivasti selkänsä, hän kantoi Christophen viereiseen huoneeseen, hän hyväili poikaa, hän koetti rauhoittaa häntä. Christophe vain vapisi, hän ei vastannut äidin kysymyksiin; sitten hän puhkesi itkuun. Louisa pyyhki hänen kasvojaan kylmällä vedellä; hän painoi hänet syliinsä, hän puhui hänelle hellästi, hän itki hänen kanssaan. Viimein he kumpikin rauhoittuivat. Louisa laskeutui polvilleen ja veti Christophen viereensä. He rukoilivat, että hyvä Jumala parantaisi isän hänen kauheasta tavastaan ja että Melchior tulisi jälleen hyväksi ja kunnolliseksi niinkuin ennenkin. Louisa asetti lapsen sänkyyn. Christophe tahtoi, että äidin oli oltava hänen vuoteensa vieressä ja pidettävä häntä kädestä. Louisa vietti osan yötä Christophen vuoteen pääpuolessa, sillä pojalla oli kuumetta. Juopunut kuorsasi permannolla.
Joku aika myöhemmin, kun Christophe vietti koulussa aikaansa tunnilla katsellen kärpäsiä katossa ja tyrkki nyrkeillään vierustovereitaan koettaen pudottaa heitä penkiltä, vihjasi opettaja, — joka tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä Christophea kohtaan, sillä poika oli aina rauhaton ja hänen naurunsa häiritsi lakkaamatta muita eikä hän koskaan mitään oppinut, — vihjasi loukkaavasti, samassa, kun Christophe juuri itse putosi penkiltä permannolle, erääseen sangen tunnettuun henkilöön, jonka jälkiä Christophe näytti kaikesta päättäen haluavan loistavasti seurata. Kaikki toiset lapset purskahtivat silloin nauruun; ja eräät heistä ottivat selventääkseen vertausta helppotajuisilla ja innokkailla lisäyksillä. Christophe nousi maasta punaisena häpeästä, sieppasi mustetolpponsa ja heitti sen kaikin voimin ensimäistä kohti, jonka näki nauravan. Opettaja hyökkäsi hänen kimppuunsa; hän sai selkäänsä, hänet komennettiin olemaan lopputunti polvillaan ja sai tavattoman pitkän rankaisuläksyn.
Hän tuli kotiin kalman kalpeana ja kiehuen salattua raivoa; ja hän julisti jyrkästi, ettei hän mene enää kouluun. Hänen sanoistaan ei välitetty. Mutta kun äiti huomisaamuna muistutti hänelle, että oli aika lähteä, vastasi hän tyynesti sanoneensa, ettei hän sinne enää mene. Louisa rukoili, torui ja uhkasi: mikään ei auttanut. Christophe istui nurkassaan uhmaavin otsin. Melchior antoi hänelle ankaran löylyn: poika huusi kohti kitaa; mutta hän vastasi jokaista annosta seuraaviin käskyihin yhä raivokkaammin: "En." Häntä pyydettiin edes sanomaan, minkä tähden ei: hän puri hampaansa yhteen eikä vastannut. Melchior tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet kouluun ja jätti hänet opettajan valtaan. Penkilleen jälleen jouduttuaan hän alkoi särkeä järjestyksessä kaikkia esineitä, mitä lähellään tapasi: mustetolpponsa, kynänsä; hän repi vihkonsa ja kirjansa, — ja tämän teki hän hyvin huomattavalla tavalla, katsellen opettajaan uhittelevasti. Hänet pistettiin pimeään putkaan. — Jonkun hetken päästä löysi opettaja hänet siellä nenäliina solmussa kaulan ympärillä, vetämässä kaikin voimin solmun huipuista: hän koetti kuristaa itseänsä.
Ei auttanut muu kuin antaa hänen mennä kotiin.
Christophe oli luja kestämään vaivoja. Hän oli perinyt isältään ja isoisältään vahvan ruumiinrakenteen. Siinä suvussa ei oltu arkapintaisia: oltiinpa sairaita tai ei, koskaan ei vaikeroitu, ja mikään voima ei olisi voinut muuttaa Krafftien, isän ja pojan, jokapäiväisiä elämäntapoja. He lähtivät ulos millaisella ilmalla tahansa, oli kesä tai talvi; he kulkivat tuntikausia sateessa tai auringonpaisteessa, usein paljaspäin ja takin rintamus auki, joko huolimattomuudesta tai uhmalla; he voivat samota peninkulmia väsymättä koskaan, ja katselivat halveksivan säälivästi Louisa-raukkaa, joka ei mitään virkkanut, mutta jonka täytyi seisattua aivan valkeana väsymyksestä, jalat pöhöttyneinä ja sydän sykkien niin, että oli haljeta. Christophe oli melkein halveksia äitiä niinkuin hekin; hän ei voinut ymmärtää, että ihminen saattoi olla sairas; kun hän kompastui tai kolautti itseään, leikkasi tai poltti sormiaan, ei hän itkenyt; mutta hän suuttui esineeseen, joka hänelle oli sen pahan tehnyt. Isän ja pienten toverien töykeys, katupojat, joiden kanssa hän tappeli, karkaisivat häntä yhä enemmän. Hän ei peljännyt paukkuja; ja monta kertaa tuli hän kotiin nenä verissä ja kuhmu otsassa. Eräänä päivänä täytyi aikuisten kiskoa hänet henkihieverissä keskeltä raivoissa poikiin rykelmää, kun hän oli kaatunut sinne vastustajansa kanssa, joka kolkutti hartiavoimin hänen päätään kiviin. Tämä oli hänestä aivan luonnollista, koska hän oli valmis tekemään samaa muille kuin muut hänelle.
Ja kuitenkin pelkäsi hän monenmoisia seikkoja; eikä mikään eräänä aikana hänen lapsuuttaan tuottanut hänelle suurempia kärsimyksiä kuin nuo ainaiset omat kauhun syyt, vaikkei kukaan niistä mitään tiennyt, — sillä hän oli kovin ylpeä. Varsinkin pari kolme vuotta ne vaivasivat häntä aivan kuin tauti.
Hän pelkäsi salaperäisyyksiä, joita pimeässä piilee, pahoja voimia, jotka tuntuvat vaanivan ihmisen henkeä, hirmuolentojen laumaa, joka kaikkien lasten aivoissa kihisee heille kauhua tuottaen ja joita he sekoittavat kaikkeen näkemäänsä: varmaankin jonkin kadonneen eläinmaailman viimeisiä muistoja, tyhjyyttä seuraavien ensimäisten päiväin aikuisia aivohoureita, jätteitä peljättävästä unesta äidin kohdussa ja elävän olennon heräämisestä aineen keskellä.
Christophe pelkäsi ullakon ovea. Ullakolle mentiin portailta ja ovi oli melkein aina raollaan. Kun hänen piti kulkea sen ohi, alkoi hänen sydämensä tykyttää; hän otti vauhtia ja juoksi sen sivuitse taakseen katsomatta. Hänestä tuntui, kuin joku tai jokin olisi tullut hänen perästään. Milloin ovi oli kiinni, kuuli hän selvästi täysin sulkematta jätetystä kissanreiästä oven takaa rapinaa. Se ei ollut juuri merkillistä, sillä ullakolla oli suuria rottia; mutta hän sommitteli mielessään hirmuolennon; se oli kuin luuranko, lihat riippuivat riekaleina, sillä oli hevosenpää, silmät, jotka surmasivat, ja tolkuttomat muodot; hän ei tahtonut sitä ajatella, ja kuitenkin hän sitä ajatteli. Hän otti vapisevin käsin selon, että linkku oli hyvin kiinni; mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan kymmenesti katsomasta taakseen mennessään portaita alas.
Hän pelkäsi pimeässä ulkona. Joskus sattui, että hän viipyi myöhään isoisän luona, jonne hänet oli lähetetty jollekin asialle. Krafftin vanhus asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella, viimeisessä talossa Kölniin vievän maantien varrella. Tästä talosta kaupungin ensimäisiin valaistuihin ikkunoihin oli pari sataa askelta, mutta matka tuntui Christophesta kolme kertaa pitemmältä. Muutamaksi sekunniksi joutui tien mutkaan, josta ei nähnyt mitään tulia. Seutu kaupungin ulkopuolella oli autio, ja ilta pimeni; maa muuttui synkäksi ja taivas kamalan kalpeaksi. Kun pääsi tien varrella kasvavan pensaikon takaa ja nousi reunapengermälle, näkyi vielä kaukana ilmanrannalla kellertävä kajastus; mutta se ei valaissut ja oli vieläkin kauhistavampi kuin yö; se teki pimeän ympärillään yhäkin synkemmäksi: se oli kalmiston-valoa. Pilvet painuivat alas melkein maan kamaraan. Pensaat kasvoivat valtaviksi hahmoiksi ja liikahtelivat. Lehdettömät puut olivat kuin eriskummallisia ukkoja. Virstanpatsaat kuulsivat sinertävän kalpeina kuin käärinliinat. Varjot liikahtelivat. Siellä istuskeli kääpiöitä ojissa, tulia kiilui ruohikossa, siellä kahahtivat ilmassa peloittavat siivet, kirahtelivat hyönteiset, joita tulvi, tiesi mistä. Christophe eli ainaisessa tuskan jännityksessä, odottaen jotain kamalaa luonnon päähänpistoa. Hän juoksi, ja sydän jyskytti rinnassa.