Kun hän näki tulen kuultavan isoisän huoneesta, niin hän rauhoittui. Mutta pahinta oli, että ukko Krafft ei usein ollut vielä tullut kotiin. Se oli yhä peloittavampaa. Tuo vanha, yksinäinen talo keskellä peltoja ja niittyjä peloitti lasta jo kirkkaalla päivälläkin. Pelko unohtui, kun isoisä oli siellä; mutta joskus vanhus poistui ja jätti hänet sinne yksin, ilmoittamatta hänelle lähdöstään. Christophe ei ollut varautunut sellaiseen. Kamari oli rauhallinen. Kaikki esineet olivat siellä tuttuja ja ystävällisen näköisiä. Siellä oli suuri, valkeaksi maalattu sänky; sängyn pääpuolessa oli iso raamattu pienellä lautahyllyllä, uuninreunalla tekokukkia ja vanhuksen kahden vaimon ja yhdeksän lapsen valokuvat, — ukko oli kirjoittanut kuvien alareunaan näiden omaistensa syntymä- ja kuolinvuodet. — Seinillä oli raamatunlauseita kehyksissä, ja huonoina värikuvina Mozart ja Beethoven. Yhdessä nurkassa pieni piano, toisessa selloviulu; kirjoja kasassa siellä täällä, mustuneita piippuja, ja ikkunalla ruukuissaan kurjenpolvi-kukkasia. Siellä hän oli aivan kuin ystävien keskellä. Vanhuksen askeleet kuuluivat hänen kävellessään viereisestä huoneesta; siellä hän höyläsi tai naulaili jotakin; hän jutteli itsekseen, sanoi itseään hölmöksi, tai lauloi matalalla äänellään: tuli jotain pot-pourria koraaleista, jokin hempeätunteinen Lied, sotaisia marsseja ja juomalauluja. Siellä tunsi olevansa turvassa. Christophe istui ikkunan luona suuressa nojatuolissa, kirja polvilla; hän oli syventynyt katselemaan kuvia niin, että oli aivan selkä koukussa; päivä alkoi hämärtää; hänen silmissään himmeni; viimein ei hän katsellut enää, vaan vaipui utuisiin unelmiin. Vankkurien pyörät kumisivat jossakin kaukana tiellä. Lehmä ammui ulkona vainiolla. Kaupungin kellot soittivat väsyneinä ja uneliaasti angelusta. Epämääräiset kaipuut, oudot aavistukset heräsivät uneksivan lapsen sydämessä.
Yhtäkkiä heräsi Christophe kummalliseen levottomuuteen. Hän katsahti ympärilleen: pimeää. Hän kuunteli: hiljaisuus. Isoisä oli mennyt kaupunkiin. Christophea pöyristi. Hän painautui pilkistämään ulos ikkunasta, koettaen vielä nähdä: tie oli aivan tyhjä; esineet alkoivat muuttua uhkaavan muotoisiksi. Jumala, jos se tulisi. — Mikä? — Sitä hän ei olisi voinut sanoa. Se, kauhea. — Ovet olivat huonot eivätkä pysyneet oikein kiinni. Nyt puiset portaat natisivat niinkuin joku olisi siellä kävellyt. Lapsi hätkähti ja hypähti, hän raahasi nojatuolin, kaksi muuta tuolia ja pöydän kamarin varmimpaan nurkkaan; hän rakensi sinne jonkinlaisen muurin itselleen: nojatuoli seinää vasten, yksi tuoli oikealle, toinen vasemmalle puolelle ja pöytä eteen. Keskelle hän pystytti huonetikapuut; hän kapusi ylös niiden päähän, varustettuna äskeisellä ja muilla kirjoilla, aivankuin heittoaseilla siltä varalta, että tulisi piiritetyksi, ja hengähti nyt helpotuksesta, sillä lapsen mielikuvitus oli päättänyt, ettei vihollinen missään tapauksessa pääsisi yli muurin: sitä ei saanut tehdä.
Mutta usein nousi vihollinen hänen eteensä itse kirjastakin. — Niiden vanhojen paksujen teosten joukossa, jotka isoisä oli sattumalta itselleen hankkinut, oli myöskin kuvitettuja, ja ne kuvat tekivät lapseen syvän vaikutuksen: ne häntä kiehtoivat ja peloittivat. Siellä oli kummallisia mielikuvituksia: Pyhän Antoniuksen kiusauksia, joissa lintujen luurangot asettuvat karahveihin, joissa myriaadeja munia purkautuu kuin matoja sammakkojen avatuista vatsoista, joissa päät kävelevät jaloillaan ja perät soittavat torvia ja talousastiat ja eläinten ruumiit kulkevat juhlallisessa saatossa käärittyinä laajoihin lakanoihin ja lyykistäen toisilleen kohteliaasti kuin vanhat rouvat. Christophe kammoi niitä, juuri tuo kammo sai hänet niitä uudestaan katselemaan. Hän katseli niitä kauan, ja vilkaisi tuon tuostakin ympärilleen, nähdäkseen, mikä liikahti uudinten laskoksissa. — Muuan nyljetty ihmisen kuva eräässä anatoomisessa teoksessa oli hänestä vieläkin vihattavampi. Hän alkoi vapista, kun lähestyi lehtiä käännellessään sitä paikkaa kirjasta, jossa se kuva oli. Kaikilla näillä kirjavilla muodottomuuksilla oli häneen tavaton vaikutus. Luomisvoima, joka on suljettu lasten aivoihin, täydensi kulissien mitättömyyttä. Hän ei nähnyt eroitusta näiden joutavain kuvien ja todellisuuden välillä, öisin elivät ne hänen unissaan voimakkaammin kuin päivällä nähdyt todellisuuden kuvat.
Hän pelkäsi unta. Monta vuotta myrkyttivät painajaiset hänen leponsa: — Hän harhaili pimeissä kellareissa ja näki luukusta tulevan sisään sen anatoomisen kirjan nyljetyn miehen. — Hän oli yksin jossakin kamarissa ja kuuli ulkoa käytävästä askelten tassutusta; hän ryntäsi ovelle sulkeakseen sen, hän ennätti parhaiksi tarttua ripaan; mutta ulkopuolelta veti joku siitä; hän ei saanut avainta kääntymään, hän ei jaksanut enää, hän huusi apua. Ja toisaalta hän tiesi hyvin, mikä sieltä pyrki sisään. — Hän oli keskellä vanhempainsa ja sisarustensa piiriä; ja yhtäkkiä heidän kasvonsa muuttuivat; he käyttäytyivät kuin mielettömät. — Hän istui rauhassa lukemassa ja tunsi, että jokin näkymätön oli hänen ympärillään. Hän tahtoi paeta, mutta tunsi olevansa sidottu. Hän tahtoi huutaa, hänellä oli kapula suussa. Hänen kurkkuaan kuristi ilkeästi, niinkuin mikä olisi käärinyt kätensä hänen kaulaansa. Hän heräsi melkein tukehtumaisillaan, hänen hampaansa kalisivat ja hän vapisi vielä kauan herättyään; hän ei ollut mitenkään päästä kauhustaan.
Huone, jossa hän nukkui, oli pieni, ikkunaton ja oveton komero; ainoastaan vanha uutimenkappale, joka oli ripustettu tankoon aukon eteen, eroitti sen vanhempien huoneesta. Ilma oli siellä ummehtunut ja paksu. Veljet nukkuivat hänen kanssaan samassa sängyssä ja potkivat unissaan häntä. Hänen päätänsä poltti ja hän kitui puolihorroksissa, jossa kaikki päivän pikku huolet suurentuivat moninkertaisiksi. Tässä äärimmäisessä hermojännityksen tilassa, joka oli painajaisen tapaista, tuotti pieninkin kolahdus hänelle tuskaa. Hän säikähti, kun permanto narahti. Isän hengitys kasvoi hänen mielessään fantastisella tavalla; se ei ollut enää ihmisen hengitystä; tuo eriskummainen ääni oli hänestä kamalaa: hänestä tuntui niinkuin viereisessä huoneessa olisi maannut jokin kauhea eläin. Pimeys ahdisti ja rusensi häntä, se ei ollut koskaan loppuva, se oli aina jatkuva; hän oli maannut siinä sillä tavoin kuukausia. Hän läähätti, hän nousi kyynäröisilleen vuoteessa, hän asettui istumaan, hän pyyhki paitansa hihalla hikisiä kasvojaan. Joskus hän nykäisi Rudolfia, herättääkseen hänet; mutta veli ainoastaan murahteli, veti itselleen viimeisenkin peiton kaistan ja nukkui sikeästi. Näin loikoi hän kuumeisessa kauhussa, kunnes kalpea valoviiru ilmestyi permannolle uutimen alapuolelle. Tämä kaukaisen sarastuksen kaino kuulto toi hänelle yhtäkkiä rauhan. Hän tunsi sen pujahtavan komeroon jo silloin kuin kukaan muu ei olisi voinut eroittaa sitä vielä varjosta. Heti jätti kuume valtansa, hänen verensä rauhoittui kuin tulvavirta, joka vetäytyy jälleen uomaansa; tasainen lämpö levisi hänen ruumiiseensa, ja hänen unettomuudesta kirvelevät silmänsä sulkeutuivat tiedottomasti.
Illoin tunsi hän kauhulla nukkumisen hetken tulevan. Hän vannoskeli itsekseen pitävänsä nyt puolensa, valvovansa koko yön päästäkseen painajaisen kauhusta. Mutta väsymys sai hänestä voiton; ja juuri hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein vähimmin odotti, ilmestyivät hirviöt jälleen. Julma yö! Niin suloinen enimmille lapsille, niin kauhea eräille heistä!… Hän pelkäsi vaipua uneen. Hän pelkäsi olla valveilla. Nukkui tai valvoi, hänet ympäröivät hirvittävät kuvat, hänen sielunsa aaveet, kummittelijat, jotka asustavat lapsuuden sarastavassa hämärässä yhtä hyvin kuin sairauden synkässä valohämyssä.
Mutta nämä kuvitellut kauhut olivat kuitenkin pian haihtuvat sen suuren Kammon tullen, joka jäytää kaikkia ihmisiä ja jota viisaus turhaan koettaa unohtaa tai kieltää: Kuoleman.
Kun hän kerran kaiveli erästä kaappia, sai hän käsiinsä esineitä eikä tiennyt, mitä ne oikein olivat: lapsen mekon ja juovikkaan myssyn. Hän vei ne riemuissaan äidilleen, mutta äiti ei suinkaan hänelle hymyillyt, vaan muuttui ankaran näköiseksi ja käski hänen viedä ne takaisin sinne, mistä oli ne ottanutkin. Kun Christophe ei heti totellut, vaan kysyi, minkä tähden, tempaisi äiti ne häneltä eikä vastannut, vaan lukitsi ne erääseen laatikkoon, josta poika ei voinut niitä saada. Christophe tuli ylen uteliaaksi ja ahdisteli äitiä kysymyksillä. Viimein äiti sanoi, että ne olivat pikkuveikon, joka oli kuollut ennen kuin Christophe oli maailmaan tullut. Christophe joutui hyvin ymmälleen: hän ei ollut koskaan kuullut siitä veikosta puhuttavan. Hän oli hetken vaiti, mutta sitten tahtoi hän tietää lisää. Äiti näytti tulleen hajamieliseksi; hän vastasi kuitenkin, että veikon nimi oli ollut Christophe, niinkuin hänenkin, mutta hän oli ollut kiltimpi. Christophe kyseli lisää; mutta äitiä ei haluttanut vastata. Hän sanoi ainoastaan, että veikko oli taivaassa ja rukoili siellä heidän kaikkien puolesta. Enempää ei Christophe saanut hänestä lähtemään; äiti käski hänen olla hiljaa ja antaa hänen tehdä työtään. Hän näytti tosiaan painuvan hartaasti ompelemaan; mutta hän näytti huolestuneelta eikä katsonut ylös. Mutta jonkun ajan päästä vilkaisi äiti kuitenkin nurkkaan, jossa Christophe nyt mökötti, hymyili ja käski häntä lempeästi menemään ulos leikkimään.
Tämän pakinan hajanaiset kappaleet järkyttivät syvästi Christophea. Oli siis ollut lapsi, hänen oman äitinsä pikku poika, joka oli ollut aivan kuin hän, nimeltäänkin sama, melkein samanlainen kuin hän, ja hän oli kuollut! — Kuollut; hän ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi; mutta se oli varmasti jotakin kauheaa. — Ja tuosta toisesta Christophesta ei koskaan puhuttu; hän oli täydellisesti unohdettu. Hänenkin kävisi siis samalla tavalla, jos nimittäin hänkin kuolisi? — Tämä ajatus rasitti hänen aivojaan yhä illallakin, kun hän istui perheen keskuudessa ja näki toisten nauravan ja puhuvan kaikenlaisista pikkuseikoista. Ne voisivat siis olla iloisia sittenkin, kun hän olisi kuollut! Oh, hän ei ollut koskaan uskonut äitiään niin itsekkääksi, että hän voisi nauraa pikku poikansa kuoleman jälkeen! Christophe inhosi noita toisia kaikkia; häntä itketti oma itsensä, oma kuolemansa jo etukäteen. Samalla hän olisi tahtonut tehdä koko joukon kysymyksiä; mutta hän ei uskaltanut; hän muisti, millä äänellä äiti oli vaatinut häntä olemaan hiljaa. — Viimein ei hän enää malttanut; ja kun hän meni levolle, kysyi hän, kun äiti aikoi suudella häntä:
— Äiti, nukkuiko hän minun sängyssäni? Poloinen nainen hätkähti; ja hän kysyi äänellä, jonka koetti tehdä välinpitämättömäksi: