— Kuka?
— Pikku poika… joka on kuollut, vastasi Christophe ja hiljensi ääntään.
Äidin kädet tarttuivat häneen rajusti:
— Ole vaiti, ole vaiti, sanoi hän.
Äidin ääni vapisi; Christophe, joka oli painanut päänsä hänen rintaansa vasten, kuuli hänen sydämensä sykkivän kiivaasti. Seurasi hetken hiljaisuus; sitten äiti sanoi:
— Ei saa koskaan enää puhua siitä, kultaseni… Nuku nyt rauhassa…
Ei, tämä ei ole hänen sänkynsä.
Äiti suuteli häntä; Christophe oli tuntevinaan, että äidin poski oli kostea, hän olisi tahtonut tietää sen varmaan. Hänen mielensä jo hukan keveni; äiti siis sittenkin suri! Mutta sitten hän alkoi uudestaan epäillä, hetki myöhemmin, kun hän kuuli äidin puhuvan viereisessä huoneessa rauhallisella, aivan jokapäiväisellä äänellä. Mikä oli nyt totta, äskeinenkö vai tämäkö puhe? — Hän kieriskeli kauan vuoteessa saamatta selitystä siihen. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut suruissaan: ei silti, ettei hänestä olisi ollut tuskallista ajatella sitäkin, että äiti oli suruinen; mutta kuitenkin se olisi tuntunut hänestä niin hyvältä! Hän ei olisi tuntenut olevansa niin yksin. — Hän nukahti, ja huomenna hän ei sitä asiaa enää ajatellut.
Muutama viikko myöhemmin sattui, että eräs pojista, jonka kanssa hän tavallisesti leikki kadulla, ei tullut sinne odotettuun aikaan. Joku joukosta sanoi, että hän oli kipeä; ja sitten totuttiin siihen, ettei häntä enää leikeissä nähty: siihen oli selitys, se oli yksinkertainen asia. — Eräänä iltana oli Christophe mennyt aikaisin levolle; ja komerosta, jossa hänen sänkynsä oli, näki hän valon vanhempainsa huoneesta. Koputettiin oveen. Muuan naapurin nainen tuli heille pakisemaan. Christophe kuunteli hajamielisesti ja sepitteli tapansa mukaan mielikuviaan ja satujaan; hän ei eroittanut keskustelusta muuta kuin joitakuita sanoja. Yhtäkkiä kuuli hän naapurin naisen sanovan, että "hän on kuollut". Christophen sydän melkein lakkasi sykkimästä; sillä hän ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Hän kuunteli hengitystään pidättäen. Hänen vanhempansa huudahtelivat; Melchiorin meluisa ääni kaikui:
— Christophe, kuuletkos? Fritz-raukka en kuollut.
Christophe ponnisti tahtonsa ja vastasi tyynellä äänellä: