— Kyllä, isä.

Hänen rintaansa ahdisti kuin painon alla, Melchior jatkoi taas matkien:

— Kyllä isä, muka! Eikö sinulla ole muuta sanomista? Etkö ole siitä pahoillasi?

Louisa ymmärsi poikasta paremmin ja sanoi:

— Hyst, anna hänen nukkua!

Ja sitten puhuttiin hiljempaa. Mutta Christophe kuunteli korva tarkkana ja tutki kaikki tapauksen yksityiskohdat: taudin laadun, joka oli lavantautikuumetta, kylmät kylvyt, hourailemisen, vanhempien surun. Hän ei voinut hengittää; ikäänkuin jokin pallo nousi hänen kurkkuunsa ja tukehutti häntä; hän värisi kuin horkassa: kaikki nuo kauheat seikat syöpyivät hänen aivoihinsa. Ennen kaikkea huomasi hän, että paha oli tarttuvaa, nimittäin, että hän itsekin voisi kuolla samalla tavalla: ja pelko hyyti veren hänen suonissaan; sillä hän muisti, että hän oli antanut Fritzille kättä, viime kerralla, kun oli häntä nähnyt, ja että hän vielä tänään oli kulkenut sen talon ohi, jossa Fritz asui. — Hän pysyttelihe kuitenkin aivan hiljaa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua; ja kun isä kysyi naapurin naisen lähdettyä: "Christophe, nukutko sinä?" niin ei hän vastannut. Silloin kuuli hän Melchiorin sanovan Louisalle:

— Tuolla lapsella ei ole sydäntä.

Louisa ei vastannut mitään; mutta hetki myöhemmin tuli hän hiljaa ja nosti komeron uudinta ja katsahti pikku sänkyyn. Christophe tuskin ennätti sulkea silmänsä ja ruveta muka hengittämään raskaasti, niinkuin hän kuuli veljiensä nukkuessaan hengittävän. Louisa poistui varpaisillaan. Ja kuitenkin: kuinka mielellään Christophe olisi tahtonut, että äiti olisi tullut sinne, että hän olisi voinut sanoa äidille, miten hän pelkäsi, pyytää häntä itseään suojelemaan, edes rauhoittamaan! Mutta hän pelkäsi, että häntä pilkattaisiin tai sanottaisiin pelkuriksi: ja sitäpaitsi tiesi hän sangen hyvin, että sanottaisiinpa mitä hyvänsä, se ei kuitenkaan auttaisi. Ja tuntikausia hän loikoi nyt tuskissaan valveilla, luullen tuntevansa taudin hiipivän itseensä, kipua päässä, ahdistusta sydämessä, ja hän ajatteli kauhusta kangistuen: "Nyt se tuli, nyt minä olen sairas, minä kuolen, minä kuolen varmaan!…" Kerran hän jo nousi vuoteessaan istumaan ja kutsui äitiä hiljaisella äänellä; mutta kaikki nukkuivat, eikä hän uskaltanut heitä herättää.

Tästä hetkestä alkaen myrkytti kuoleman ajatus koko hänen lapsuuttaan. Hänen hermonsa tekivät hänet alinomaa pienten tautien uhriksi, joihin ei todellisuudessa ollut alkuakaan: hengenahdistuksen, pistoksen, tukehuttavain puuskain. Mielikuvitus hurjistui hänen ajatellessaan näitä tauteja niin, että hän näki jokaisessa niistä murhaavan villipedon, joka ottaisi hänen henkensä. Miten monta kertaa hän kärsi todellisia kuolemantuskia, ainoastaan muutaman askeleen päässä äidistä, joka istui hänen vieressään aavistamatta mitään! Sillä raukkamaisuudestaan huolimatta oli pojalla rohkeus sulkea kauhu sisäänsä. Se johtui kummallisesta tunteiden sekoituksesta: hän oli liian ylpeä turvautuakseen toisiin, hän häpesi pelkuruuttaan ja hänen hellä luonteensa ei sallinut hänen tuottaa muille ihmisille huolta. Mutta hän ajatteli lakkaamatta: "Nyt minä olen kipeä, nyt olen vaarallisesti sairas. Tämä on varmaan angiinaa…" Sattumalta oli hän saanut kuulla sanan angiina… "Hyvä Jumala, ei vielä…"

Hänellä oli uskonnollisia mietteitä: hän uskoi vahvasti, mitä äitinsä hänelle kertoi, nimittäin että sielu nousee kuoleman jälkeen Herran eteen, ja että jos ihminen on ollut hurskas, se pääsee taivaan yrttitarhaan. Mutta moinen matka kauhisti häntä paljoa enemmän kuin viehätti. Hän ei kadehtinut laisinkaan niitä lapsia, jotka Jumala otti täältä pois heidän maatessaan unessa ja kutsui luokseen, heidän hurskautensa palkaksi, antamatta heidän ensin kärsiä, kuten äiti sanoi. Häntä pöyristi maata ruvetessaan, että ehkäpä Jumalan päähän pistäisi tehdä hänelle samoin. Mahtoi olla kamalaa tulla yhtäkkiä temmaistuksi lämpöisestä vuoteesta ja viedyksi tyhjään avaruuteen asetettavaksi Jumalan eteen. Hän kuvitteli Jumalaa valtavan suureksi auringoksi, joka puhui ukkosmaisella äänellä: kuinka se mahtoikaan koskea, se poltti silmiä, korvia ja koko sielua! Sitäpaitsi Jumala voi rangaista: hänestä ei saanut olla koskaan varma… — Lisäksi ei tämä tieto estänyt laisinkaan muita kauhuja, joita hän ei tarkoin tuntenut, mutta jotka hän aavisti kuulemistaan puheista: ruumis laatikossa, aivan yksinään kuopan pohjassa, jätettynä keskelle muuta joukkoa tuonne inhoittaviin kirkkomaihin, missä hän oli joskus käynyt toisten kanssa rukoilemassa… Hyvä Jumala, miten surullista!… Sen lisäksi ei ollut liioin iloista elääkään, kärsiä nälkää, nähdä isää juovuksissa, kestää raakaa kohtelua ja kaikenlaisia muita tuskia, toisten lasten häijyyttä, aikuisten loukkaavaa surkuttelua, saamatta ymmärtämystä ainoaltakaan, ei edes äidiltä. Koko maailma nöyryyttää lapsukaista, kukaan ei häntä rakasta, ihminen on yksin, ypöyksin, eikä häntä pidetä missään arvossa! — Niin kyllä; mutta juuri se kiihdytti hänen haluaan elää. Hän tunsi sisässään vihan kiehuvana voimana. Miten omituinen se voima olikaan! Vielä se ei pystynyt mihinkään; se oli ikäänkuin kaukana ja kahleihin sidottuna, kapaloihin käärittynä, halvattuna; hän ei ollenkaan tiennyt, mitä se tahtoi, mitä siitä kerran tulisi. Mutta se oli hänessä: hän oli siitä varma, hän tunsi sen sisässään ponnistelevan ja uhkaavan. Huomenna, kerran, kerran se on kostava! Hänellä oli raivoisa halu elää, kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan, kaikki vääryydet, rangaistakseen häijyjä, tehdäkseen suuria töitä. "Oh, kun minä vain saisin elää…" — hän aprikoi hetkisen — "… ainoastaan kahdeksantoista-vuotiaaksi." — Toisen kerran hän ajatteli jo yksikolmatta-vuotiaaksi, mutta se olikin viimeinen raja. Hän uskoi, että se riitti hänelle vallatakseen koko maailman. Hän ajatteli sankareita, jotka olivat hänelle niin rakkaita, Napoleonia, Aleksanteri Suurta, tuota toista vielä loitompaa miestä, jota hän rakasti enemmän kuin ketään muuta heistä. Varmaan hän kerran olisi sellainen kuin hekin, jos hän vielä eläisi ainoastaan kaksitoista… kymmenen vuotta. Hän ei suinkaan surkutellut niitä, jotka kuolivat kolmikymmen-vuotiaina. He olivat vanhoja; he olivat nauttineet elämästä: jos se oli mennyt hukkaan, oli se heidän oma vikansa. Mutta kuolla juuri nyt, mikä suunnaton tuska! On liian onnetonta kadota aivan pienenä ja jäädä kaikkien ihmisten mieleen iäksi pikku pojaksi, jota kaikilla on muka oikeus toruskella! Hän itki raivosta, aivan kuin olisi jo ollut kuollut.