Se kuoleman hätä kiusasi häntä monta lapsuuden vuotta; — sen paransi vasta elämän inho, hänen oman elämänsä suru.
Keskellä elämän sankkaa pimeyttä, tukehuttavaa yötä, joka näytti hetki hetkeltä synkkenevän hänen ympärillään, keskellä sitä alkoi kimmeltää niinkuin kaukainen tähti hämärissä avaruuksissa valo, joka oli tekevä hänen elämänsä kirkkaaksi: jumalainen musiikki…
Isoisä oli äskettäin lahjoittanut lapsilleen vanhan pianon, josta eräs hänen oppilaistaan oli tahtonut päästä ja jonka hän kärsivällisesti ja kekseliäästi oli korjannut melkoiseen kuntoon. Sitä lahjaa ei otettu erikoisen suopeasti vastaan. Louisan mielestä oli asunto jo entuudestaan pieni, niin ettei sinne tarvittu lisää vastuksia, ja Melchior arveli, ettei Jean-Michel-ukki ollut sitä ostaessaan tehnyt huonoa kauppaa: se oli oivallista polttopuuta. Ainoastaan pikku Christophe oli tulokkaasta iloissaan, tietämättä, mistä syystä. Hänestä oli se kuin jokin taikalipas, joka oli täynnä ihmeellisiä tarinoita, aivan kuin tuo satukirja, — Tuhat ja yksi Yötä, — josta ukki luki hänelle joskus muutaman sivun heidän kummankin ihastukseksi. Christophe oli kuullut isänsä ensimäisenä päivänä koettelevan soitinta ja päästävän siitä pienen vihman yhteenheliseviä säveleitä, sellaisia kuin lämmin tuuli synnyttää pudotellessaan metsässä sadekuuron jälkeen pisaroita oksilta. Christophe taputti käsiään ja huusi: "Vielä!"; mutta Melchior sulki halveksien pianon ja sanoi, että sillä ei tee mitään. Christophe ei inttänyt enää; mutta sen jälkeen hän maleksi aina soittimen ympärillä; ja heti, kun muut käänsivät selkänsä, kohotti hän kantta ja nykäisi hiljaa jotakin näppäintä, aivan kuin koskettaen minkäkin suuren kuoriaisen vihreää selkää: hän tahtoi saada sinne suljetun eläimen tulemaan ulos. Joskus hän hätäpäissään napautti liian kovaa; ja hänen äitinsä huusi: "Etkö voi pysyä siitä poissa? Älä pistä kaikkeen hyppysiäsi!" Tai jäivät häneltä sormet pianoa sulkiessa julmasti likistykseen sen kannen väliin, hänen naamansa vääntyi surkeaksi ja hän imeskeli kipeää sormeaan…
Nyt on hänen suurin ilonsa, että äidin täytyy lähteä koko päiväksi palvelemaan tai asioille kaupungille. Christophe kuulee hänen laskeutuvan portaita; nyt askeleet kuuluvat kadulta, nyt ne loittonevat. Hän on yksin. Hän avaa pianon, kantaa sen eteen tuolin, hän kiipeää tuolille; hänen olkapäänsä ulottuvat näppäimistön laitaan: se riittääkin hyvin. Minkä tähden hän odottaa, kunnes jää yksin? Kukaan ei estäisi häntä soittamasta, kun hän vain soittaisi hiljaa. Mutta hän häpeää toisia, hän ei uskalla. Ja sitäpaitsi: huoneessa jutellaan, liikuskellaan; se pilaa ilon. On paljon kauniimpaa, kun saa olla yksin! — Christophe pidättää hengitystään, että olisi vieläkin hiljaisempaa, ja myöskin siksi, että hän on hiukan järkytetty, aivan kuin hän aikoisi laukaista kanuunan. Sydän sykähtää kiivaammin, kun hän painaa sormellaan näppäintä; joskus hän nostaa sormensa takaisin, laskettuaan sen jo melkein näppäimeen kiinni, ja sijoittaa sen toiselle kohdalle. Mistäpä tietää, mitä tuosta lähtee, tai tuosta toisesta? — Yhtäkkiä ääniä kohoaa: niitä on syviä, niitä on leikkaavia, toiset ovat kiliseviä, toiset murisevia. Poika kuuntelee niitä yhtä toisensa jälkeen, kuinka ne raukenevat ja sammuvat; ne heiluvat kuin kirkonkellot, joita kuulee ulkona vainiolla kävellessä ja joiden ääntä tuuli vuorotellen tuo lähelle ja loitontaa; ja kun sitten terästää korvansa, kuulee kaukaa toisia, erilaisia ääniä, jotka hyrräävät yhdessä niinkuin lentävät hyönteiset; ne tuntuvat kutsuvan, vetävän luokseen… kaukaa… yhä kauempaa, noista salaperäisistä olinpaikoistaan, jonne ne painuvat ja katoavat… Nyt ne ovat menneet!… Ei, ne humisevat vielä… Pieni siipien rävähdys… — Miten merkillistä tämä on! Ne ovat ikäänkuin henkiä. Kuinka ne voivat totella noin, olla vankina vanhassa laatikossa, se on selittämätöntä!
Mutta kauneinta kaikesta on kuitenkin, kun asettaa kaksi sormea yhtaikaa kahdelle eri näppäimelle. Silloin ei voi koskaan aavistaa, mitä saattaa tapahtua. Joskus ovat ne kaksi henkeä toistensa vihollisia, ne suuttuvat, ne tappelevat, ne vihaavat toisiaan, ne murisevat tyytymättömän näköisinä; niiden ääni kohoaa; se huutaa milloin vihoissaan, milloin tuskissaan, Christophe on hurmaantunut siihen: ne ovat kuin sidottuja hirviöitä, jotka pureksivat kahleitaan, jotka koettavat murtaa vankilansa muureja; tuntuu kuin ne jaksaisivat ne murtaa ja karkaisivat ulos, aivan kuin nuo satukirjain haltiat, jotka on vangittu arabialaiseen lippaaseen Salomonin sinetillä. — Toiset ovat taas liehiviä: ne koettavat mairitella; mutta tuntee, että ne aikovat vain purra, ja että niillä on kuume. Christophe ei tiedä, mitä ne tahtovat; mutta ne vetävät puoleensa häntä, tekevät hänet rauhattomaksi; hän melkein punastuu niitä. — Ja toisinaan jälleen hän löytää ääniä, jotka rakastavat toisiaan: soinnut kietoutuvat toisiinsa, aivan kuin suudellessa halataan käsivarsin; ne ovat siroja ja lempeitä. Ne ovat hyviä henkiä; heidän kasvonsa ovat hymyilevät ja rypyttömät; he rakastavat pikku Christophea, ja pikku Christophe rakastaa heitä; hän kuuntelee heitä kyyneleet silmissä, eikä väsy kutsumasta heitä esille. He ovat hänen ystäviään, hänen rakkaita, helliä ystäviään…
Niin vaeltaa lapsi sävelten humisevassa metsässä, ja hän kuulee ympärillään tuhannet tuntemattomat voimat, jotka vaanivat tai kutsuvat häntä, hyväilläkseen tai hänet syödäkseen…
Eräänä päivänä ei Christophe huomannut, kun isä tuli sisään hänen istuessaan pianon edessä. Melchior sai karkealla äänellään pojan suorastaan hypähtämään pelosta. Christophe luuli olevansa syyllinen ja kohotti heti kätensä korvainsa suojaksi, säästääkseen niitä julmilta puusteilta. Mutta Melchior ei torunutkaan, kummallista kyllä; hän oli hyvällä tuulella, hän nauroi.
— Onko se sinusta mieleistä, naskali? kysyi hän taputtaen häntä ystävällisesti olkapäälle. Tahdotko, että opetan sinua soittamaan?
Sepä kysymys!… Christophe mutisi hurmaantuneena, että hän tahtoi. He asettuivat nyt pianon ääreen kahden, Christophe tällä kertaa paksuista kirjoista ladotun pinon päälle; ja sangen tarkkaavaisena otti hän nyt ensimäisen tuntinsa. Hän oppi aluksi, että noilla hurisevilla hengillä oli kullakin oma nimensä, omituiset kiinalaiskuosiset nimet, sillä niissä oli ainoastaan yksi tavu tai pelkästään yksi ainoa kirjain. Christophe kummastui, hän oli kuvitellut aivan toisenlaisia nimiä: kauniita, hyväileviä nimiä, niinkuin prinsessoilla oli saduissa. Hän ei pitänyt siitä, että hänen isänsä puhui niistä niin vapaasti. Sitäpaitsi eivät ne olleet laisinkaan enää entisiä olentoja, kun Melchior kutsui ne esille; ne tulivat välinpitämättömän näköisiksi hänen sormiensa välitse juostessaan. Kuitenkin oli Christophe tyytyväinen, kun sai oppia, missä suhteessa ne olivat keskenään, heidän hierarkiansa, nuo sävelasteikot, jotka olivat kuin armeijoja johtavia kuninkaita tai joukko neekereitä, jotka on sidottu yhteen nuoraan. Hän näki ihmeekseen, että jokaisesta sotamiehestä tai jokaisesta neekeristä saattoi vuorostaan tulla kuningas tai sellaisen komppanian johtaja, ja että klaviatuurin yläpäästä alapäähän voi hälyyttää liikkeelle moisia pataljoonia. Hänestä oli hauskaa pitää nauhasta, joka pani ne marssimaan! Mutta kokonaisuudessaan oli asia muuttunut arvottomammaksi kuin se hänestä oli tuntunut: hän ei enää vaeltanut lumotussa metsässä. Siihen hän kuitenkin mukautui; sillä se ei ollut ikävää, ja hän suorastaan hämmästyi, miten kärsivällinen isä oli. Melchior ei yhtään väsynyt. Hän antoi Christophen alkaa kymmenisen kertaa saman palasen. Christophe ei ymmärtänyt, miten isä otti nähdäkseen sellaista vaivaa: isä rakasti häntä? Oi, miten hän oli hyvä! Lapsi teki työtä kiitollisuudesta paisuvin sydämin.
Hän ei olisi ollut niin taipuisa, jos olisi tiennyt, mitä opettajan päässä pyöri.