Siitä päivästä alkaen otti Melchior Christophen aina mukaansa erään naapurin luo, jonka kotona pidettiin kolme kertaa viikossa kamarimusiikki-illatsuja. Melchior soitti siellä ensimäistä viulua, Jean-Michel selloa. Sitäpaitsi oli siellä eräs pankkivirkamies ja muuan Schillerstrassen varrella asuva vanha kelloseppä. Joskus tuli lisäksi apteekkari huiluineen. Kokoonnuttiin kello viisi, ja soitettiin kello yhdeksään saakka. Joka kappaleen loputtua hörpittiin olutta. Tuttavia tuli ja meni, he kuuntelivat sanaakaan virkkamatta, seisten seinää vasten, nyökyttäen päätänsä, polkien tahtia jalallaan ja täyttäen huoneen tupakansavulla. Käännettiin lehti toisensa jälkeen, kappaleet seurasivat toisiaan, eivätkä uutterat soittajat väsyneet. He eivät puhelleet, he istuivat ylen jännitettyinä, otsa rypyssä, hörähtäen ilosta silloin tällöin, kykenemättä ilmaisemaan saneilla jonkun kappaleen kauneutta tai sitä aina tuntemattakaan. He eivät soittaneet aivan oikein eivätkä hyvässä tahdissa; mutta he eivät rynnänneet koskaan tolalta, vaan seurasivat uskollisesti kaikkia merkittyjä vivahduksia. Heillä oli tuollainen musiikkikätevyys, joka tyytyy vähään; keskinkertainen täydellisyys, jota tavataan maailman musikaalisimmaksi sanotussa rodussa niin runsaasti. Heidän makunsa oli sitäpaitsi ahnas, eikä välittänyt liioin ravinnon laadusta, kunhan sitä vain oli runsaasti: vankka ruokahalu, josta kaikki musiikki on hyvää, jos se vain on voimakasta, — joka ei eroittele toisistaan Brahmsia eikä Beethovenia tai näiden mestareiden teoksissa onttoa konserttia tunteellisesta sonaatista, koska ne kerran ovat kasvuisin samasta maasta.
Christophe pysyttelihe erikoisessa nurkassaan pianon takana. Mikään ei voinut häntä häiritä, sillä sinne päästäkseen oli pakko ryömiä nelin kontin. Siellä oli melkein pimeä; ja pojan täytyi sinne loikomaan mahtuakseen kääntyä kiemuraan permannolle. Tupakansavu kirveli hänen silmiään ja kurkkuaan; ja samoin tomu, joka lenteli suurina hiutaleina kuin lampaantakku; mutta hän ei siitä välittänyt, ja hän kuunteli vakavana, istuen kuin turkkilainen jalat ristissä allaan ja kaivellen pienillä, likaisilla sormillaan suuremmaksi reikää pianon peitteessä. Hän ei pitänyt kaikesta, mitä soitettiin; mutta hän ei ikävystynyt mihinkään soitettuun, eikä koettanut koskaan olla omaa mieltään; sillä hän arveli olevansa liian pieni eikä ymmärtävänsä mitään. Mutta joskus musiikki uuvutti häntä ja toisinaan se jälleen hänet herätti; koskaan ei se ollut epämiellyttävä. Tietämättä kiihdytti häntä melkein aina hyvä musiikki. Varmana siitä, ettei kukaan häntä näkisi, vääntyi hänen koko naamansa lystikkäästi; hänen nenänsä rypistyi, hän puri hampaitaan yhteen tai pisti kielensä pitkälle, hänen silmänsä säkenöivät vihasta tai tulivat riutuviksi; hän heilutti käsiään ja jalkojaan uhittelevasti ja uljaasti; hän olisi tahtonut marssia, hyökätä, murskata koko maailman tomuksi. Hän touhusi niin, että viimein joku kurkisti pianon taakse ja huusi hänelle: "Oletkos hullu, poika? Annatko pianon olla? Ota pois kätesi! Odotapas, kun vedän sinua korvista!" — ja se teki hänet ylen noloksi ja vimmastutti häntä. Minkä tähden aina häirittiin hänen iloaan? Hän ei tehnyt mitään pahaa, ja kuitenkin häntä aina ahdistettiin! Isäkin yhtyi toisten virteen. Väitettiin, että hän telmii eikä pidä musiikista. Hän uskoi lopuksi sen itsekin. — Nuo kunnon poroporvarit, jotka jankkasivat tunnollisesti musiikkikappaleita, olisivat suuresti kummastuneet, jos joku olisi heille sanonut, että ainoa todellakin musiikkia ymmärtävä heidän joukossaan oli tuo pikku poika.
Jos tahdottiin häntä olemaan hiljaa, niin miksi sitten soitettiin säveliä, jotka vaativat marssimaana Näissä nuoteissahan oli hurjistuneita hevosia, miekkoja, sotahuutoja, voitonhurmausta; ja häntä tahdottiin istumaan niinkuin nuo muutkin päätä nyökäten ja polkien tahtia jalalla! Silloin olisi edes pitänyt soittaa lauhkeita unennäkyjä tai tarinoivia pikku pätkiä, joiden pakinoilla ei ole mitään sanomista; sellaisesta musiikista ei ole puutetta: esimerkiksi tuo Goldmarkin kappale, josta vanha kelloseppä äsken sanoi hurmautuneena hymyillen: "Tämä on kaunis. Siinä ei ole särmiä. Kaikki kulmat ovat pyöristettyjä…" Silloin oli poika kyllä rauhallinen. Hän vaipui kuin horteeseen, hän ei tiennyt, mitä soitettiin; ja lopuksi ei hän sitä kuullutkaan; mutta hän oli onnellinen, kaikki hänen jäsenensä hervahtivat lepoon, hän uneksi valveillaan.
Hänen unensa eivät olleet kokonaisia tarinoita; niillä ei ollut päätä eikä häntää. Silloin tällöin vain hän näki selvämuotoisen kuvan: äiti leipoi torttua ja raapi veitsellä pois sormiinsa tarttunutta taikinaa; — vesirotta, jonka hän oli nähnyt eilen, ui pitkin joen rantaa; ruoska, jonka hän oli aikonut tehdä pajun varvusta… Jumala tietää, miksi ne muistuivat hänen mieleensä juuri nyt. — Mutta enimmäkseen ei hän nähnyt mitään; ja kuitenkin oli hänellä suunnaton määrä eri tuntuja; kuin olisi ollut tavattoman paljon ylen tärkeitä seikkoja, joita ei voinut sanoa tai joita oli tarpeetonta sanoa, sillä ne tiedettiin jo ja ne olivat olleet samanlaiset ilmoisen ikänsä. Toiset olivat surullisia, kuolemaan saakka surullisia; mutta niissä ei ollut mitään kiduttavaa, niinkuin elämässä tavatuissa; ne eivät olleet rumia ja halventavia, kuten se, jota Christophe tunsi isän antaessa hänelle korvapuusteja tai hänen itsensä muistellessa häpeästä sairain sydämin jotakin vanhaa nöyryytystä; nämä täyttivät sielun alakuloisella rauhalla. Ja toiset taasen olivat valoisia ja juoksivat ilon virtana; ja Christophe ajatteli: "Noin, noin juuri minä kerran soitan." Hän ei tiennyt, mitä se noin oikeastaan oli, eikä myöskään, miksi hän niin sanoi; mutta hän tunsi, että hänen täytyi sanoa niin ja että se oli selvä kuin päivä. Hän kuuli meren pauhaavan aivan lähellään, välillä ainoastaan hiekkasärkkäin valli. Christophe ei ollenkaan tiennyt, mitä se meri oli ja mitä se häneltä tahtoi; mutta hän tunsi hämärästi, että kerran se nousisi yli esteitten ja että silloin!… Silloin olisi vasta hyvä, silloin hän olisi aivan onnellinen. Nytkään hänen ei tarvinnut muuta kuin kuulla läheltä sen suuren äänen liekkulaulua, niin kaikki pienet surut ja nöyryytykset lauhtuivat; ne olivat kyllä yhä surullisia, mutta ne eivät olleet enää häpeällisiä eivätkä haavoittavia: kaikki tuntui luonnolliselta, niin, melkeinpä suloiselta.
Useinkin juovuttivat häntä tällä tavoin sangen keskinkertaiset sävellykset. Niiden kirjoittajat olivat olleet poloisia mitättömyyksiä, jotka eivät olleet ajatelleet muuta kuin ansaita hiukan rahaa tai täyttää kuvitelmilla elämänsä tyhjyyttä, kooten nuotteja yhteen tunnettujen ohjeiden mukaan, tahi kaikkia sääntöjä vastaan, — ollakseen omintakeisia. Mutta sävelissä, vaikka niitä olisi käsitellyt narri, on sellainen elämän voima, että ne voivat päästää koruttomassa sielussa riehumaan oikeita myrskyjä. Ja ehkäpä ovat unet, joita narrin vaikutus meihin tartuttaa, salaperäisempiä ja vapaampia kuin mahtavan hengen meihin puhaltamat ja väkivallalla sysäämät kuvat; sillä tarkoitukseton liike ja ajatukseton pakina eivät häiritse sieluamme sen omissa näkemyksissä…
Niin istui poika nurkassa, unohdettuna ja unohtaen, pianon takana, kunnes hän tunsi yhtäkkiä jalkojansa pitkin juoksevan aivan kuin muurahaisia: niiden puutuvan. Ja silloin hän huomasi, että hän oli vain pikku poika, jonka kynnet olivat mustat ja joka hieroi nenäänsä valkeaksi rapattuun seinään ja piti jalkojaan käsissään.
Sinä päivänä, jolloin Melchior oli varpaillaan huoneeseen tullen yllättänyt pojan hänelle liian korkean pianon ääressä, oli hän tarkastanut hetken häntä; ja sitten oli hänen päähänsä pälkähtänyt loistava ajatus: "Pieni ihmelapsi!… Kuinka en tullut tätä ennen ajatelleeksi. Mikä onnenpotku perheelle!…" Tosin hän uskoi, ettei tuosta nulikasta tulisi muuta kuin pikku tollo, kuten hänen äitinsäkin oli. Mutta se ei maksanut enää vaivaa ajatella. Tästä paisuisi kuitenkin onni. Hän kuljettaisi poikaa pitkin Saksaa, ehkäpä ulkomaillakin. "Se olisi iloista elämää, ja sitäpaitsi jaloa." — Melchior ei jättänyt koskaan hakematta teoistaan salattua jaloutta; ja harvoin hän oli sen löytämättä, kun oli hiukan miettinyt.
Hän oli niin vahva vakuutuksessaan, että hän asetti kohta illallisen jälkeen, kun tuskin viimeinen suupala oli nielty, lapsen uudestaan pianon ääreen ja pakotti hänet kertaamaan päivän läksyä, kunnes Christophen silmät menivät väsymyksestä aivan umpeen. Sama tehtiin seuraavana päivänä kolme kertaa. Ja samoin ylihuomenna. Ja joka päivä siitä alkaen. Christophe väsyi pian; hän ikävystyi kuollakseen; viimein ei hän sitä enää sietänyt, hän koetti nousta vastarintaan. Eihän tässä, mitä hänellä teetettiin, ollut mitään mieltä; oli ainoastaan saatava sormensa juoksemaan näppäimillä niin nopeasti kuin suinkin, oli väännettävä peukaloa tai kiusattava taipuisaksi neljättä sormea, joka tökötti kömpelönä kahden naapurinsa välissä. Se särki hermoja; eikä siinä ollut mitään kaunista. Kadonneet olivat nyt kaikki lumoavat kaiut, taikavoimalla kiehtovat hirviöt, äärettömät unelmien maailmat, joita hän oli hetken saanut aavistaa… Sävelaskelikot ja harjoitukset seurasivat toinen toistaan, kuivina, yksitoikkoisina, hengettöminä, köyhempinä kuin ateriakeskustelut, jotka olivat aina samanlaisia, koskivat aina ruokaa, niin, samaa ruokaa. Poika alkoi kuulla isänsä opetusta hajamielisesti. Hän sai ankaria toria, ja jatkoi sitten vastenmielin. Ravistuksia ei tarvinnut kauan odottaa: hän vastasi niihin pahatuulisuudella. Ja kaiken päällisiksi kuuli hän Melchiorin eräänä iltana puhuvan viereisessä huoneessa suunnitelmistaan. Häntä aiottiin siis näyttää kuin opetettua elukkaa, ja sentähden kiusattiin häntä koko päivä tällä tavoin, pakotettiin hakkaamaan noita norsunluu-palasia! Hänellä ei ollut enää aikaa käydä edes rakkaan virtansa luona. Mistä syystä häntä niin leppymättömästi kidutettiin? — Hän oli suuttunut, loukkautunut ylpeytensä ja vapautensa tallaamisesta. Hän päätti, ettei hän enää soittaisi, tai soittaisi ainakin niin huonosti kuin mahdollista, että isältä lähtisi se halu. Siitä tulisi kyllä ankara ottelu; mutta täytyihän uhrata jotain vapautensa puolesta.
Seuraavalla tunnilla hän koetti toteuttaa aiettaan. Hän ryhtyi lyömään vääriin näppäimiin ja soittamaan epäsointuja oikein järjesteellisesti. Melchior torui, sitten hän karjui; ja sitten alkoi tuiskuta iskuja. Hänellä oli paksu viivotin. Joka kerta, kun Christophe otti väärän äänen, löi hän lasta sormille ja ärjyi samalla hänen korvaansa niin, että rumpukalvo oli haljeta. Christophen suu vääntyi kivusta; hän puri huuliaan, ettei olisi itkenyt, ja jatkoi stooalaisen kärsivällisyydellä väärinsoittoaan, kohottaen hartiansa päänsä suojaksi joka kerta, kun tunsi saavansa iskun. Mutta se menetelmä oli huono, sen hän pian näki. Melchior oli yhtä itsepäinen kuin hänkin ja vannoskeli, että vaikka heidän pitäisi istua siinä kaksi päivää ja yötä, ei hän antaisi armoa ennenkuin Christophe oli soittanut oikein joka nuotin. Sitäpaitsi Christophe oli liian perinpohjainen väärinsoitossaan, ja Melchior alkoi epäillä viekkautta, kun hän joka näppäyksellä näki pikku käden laskeutuvan raskaasti määrästään syrjään, selvästikin aivan tahallisesti. Viivottimen iskut lisääntyivät nyt toisen verran. Christophen sormissa ei ollut enää tuntoa, hän itki surkeasti, itsekseen: vetäen nenäänsä ja niellen nyyhkytyksiään ja kyyneleitään. Hän ymmärsi, ettei tämä keino mitään auttaisi ja että hänen täytyi tehdä epätoivoinen päätös. Hän lakkasi soittamasta ja sanoi uljaasti, vavisten jo etukäteen myrskyä, joka nyt purkausi:
— Isä, minä en tahdo enää soittaa.