Christophe ymmärtää hyvin surullisen asianlaidan; hän on jo vakavan ja huolestuneen näköinen kuin aikamies. Hän täyttää uljaasti velvollisuutensa, vaikkei hän tehtäviänsä erikoisesti harrastakaan ja vaikka hän on usein nukahtaa väsymyksestä illalla orkesterissa, sillä siellä täytyy olla myöhään ja hänellä on ikävä. Teatteri ei järkytä enää hänen mieltään niinkuin ennen pienenä. Silloin, pienenä, — siitä on nyt neljä vuotta, — olisi hänen suurin kunnianhimonsa ollut päästä siihen arvoon, jossa hän nyt on. Nyt hän ei rakasta enimpiä niistä kappaleista, joita hänen täytyy soittaa; hän ei uskalla vielä lausua niistä arvosteluaan, mutta pohjaltaan ovat ne hänestä typeriä; ja kun joskus sattumalta soitetaan jotain kaunista, niin on hän tyytymätön hyvänsävyiseen velttouteen, jolla se esitetään: hänen rakastamansa kappaleet tulevat silloin hänen seuralaistensa kaltaisiksi, orkesterin virkatoverien, jotka, kun esirippu laskeutuu ja he lakkaavat puhaltamasta tai hankaamasta soittimiaan, pyyhkivät hymyillen hien otsaltaan ja kertovat toisilleen rauhassa vähäpätöisiä juttujaan, aivan kuin olisivat päässeet voimistelutunnilta. Christophe on nähnyt lähempää myöskin entisen ihanteensa, vaalean, paljasjalkaisen laulajattaren; hän kohtaa hänet usein väliaikoina ravintolassa. Kun nainen tietää, että poika on ollut häneen rakastunut, niin hän suutelee mielellään Christophea; se ei ilahuta Christophea laisinkaan: naisen ihomaali, hajuveden tuoksu, paksut käsivarret ja ahnaus herkkuihin innoittavat Christophea; hän vihaa nyt tuota ihannettaan.

Herttua ei unohtanut vakinaista pianistiaan: tosin ei sitä vaatimatonta eläkettä, jonka hän tuon arvonimen ohella hänelle antoi, suoritettu säännöllisesti, — sitä täytyi alinomaa mennä pyytämään; — mutta tuon tuostakin sai Christophe käskyn mennä linnaan, kun sinne oli tullut suuria vieraita, tai hyvin yksinkertaisesti, kun heidän Korkeuksiensa päähän pälkähti haluta häntä kuunnella. Se tapahtui melkein aina illalla, hetkinä, jotka Christophe olisi tahtonut olla yksin. Silloin täytyi hänen jättää kaikki ja rientää linnaan niin nopeasti kuin suinkin. Joskus annettiin hänen odottaa etuhuoneessa, sillä päivälliset eivät olleet vielä päättyneet. Lakeijat olivat häneen tottuneet ja puhuttelivat häntä tuttavallisesti. Sitten vietiin hänet saliin, joka oli täynnä kuvastimia ja loisti valoa ja jossa vaativat ihmiset tirkistelivät loukkaavan uteliaasti häneen. Hänen täytyi marssia yli liian liukkaan vaha-permannon, suutelemaan heidän Korkeuksiensa käsiä; ja kuta isommaksi hän varttui, sitä kömpelömmäksi hän tuli; sillä hän tunsi olevansa naurettava, ja hänen ylpeytensä kärsi siitä.

Sitten asettui hän pianon ääreen, ja hänen täytyi soittaa noille hölmöille: — niin hän heitä arvosteli. — Joskus tuntui hänestä ympäristön välinpitämättömyys niin ahdistavalta, että hän oli vähällä lakata keskellä kappaletta. Hänen keuhkonsa eivät ikäänkuin saaneet ilmaa, hän oli aivan tukehtumaisillaan; hänestä tuntui kuin hän olisi pudonnut tyhjään avaruuteen. Hänelle syydettiin onnitteluita soiton loputtua; häntä kiusattiin kohteliaisuuksilla; häntä esiteltiin yhdelle ja toiselle. Christophe ajatteli, että hän oli siellä kuin jokin ruhtinaan eläintarhaan kuuluva ihme-elukka, ja että ylistys oli tarkoitettu paremminkin itselleen tarhan omistajalle kuin hänelle. Hän tunsi olevansa alennustilassa, tuli sairaaloisen luulevaksi ja kärsi siitä sitäkin enemmän, kun ei uskaltanut ajatuksiaan ilmaista. Hän arveli kaikkein viattomimmissa sattumissa loukattavan häntä: jos naurettiin jossakin salin kulmassa, luuli hän, että naurettiin hänelle; eikä hän tiennyt, pilkattiinko hänen pukuaan vai hänen ruumistaan, hänen jalkojaan vai käsiään. Kaikki oli hänelle nöyryytystä: häntä nöyryytti, jos häntä puhuteltiin, nöyryytti, jos hänelle ei puhuttu, samoin, jos hänelle annettiin namusia kuin lapselle; nöyryytti varsinkin, jos herttua pisti hänen pois lähtiessään hänelle kouraan kultarahan, kuten hän joskus teki, kursailematta kuin ruhtinaan sopi. Christophe oli onneton, että hän oli köyhä, että häntä kohdeltiin köyhänä. Eräänä iltana kiusasi häntä saatu raha niin, että hän heitti sen kotiin palatessaan sisälle eräästä kellarin luukusta. Ja kohta seuraavalla hetkellä olisi hän ollut valmis mihin alennukseen tahansa saadakseen sen takaisin; sillä kotona oltiin velkaa teurastajalle monen kuukauden maksu.

Christophen vanhemmat eivät aavistaneet laisinkaan hänen loukatun ylpeytensä kärsimyksiä. He olivat ihastuksissaan ruhtinaan suosiosta. Louisa-parka ei voinut kuvitella mitään kauniimpaa pojalleen kuin nuo illatsut linnassa, ylhäisessä seurassa. Melchiorille ne olivat ainaisena kerskailun aiheena hänen ystäväpiirissään. Mutta onnellisin heistä kaikista oli isoisä. Hän oli kyllä olevinaan sangen itsenäinen, arvosteleva, maailman mahtavain halveksija; mutta pohjaltaan ihaili hän lapsellisesti rahaa, valtaa, arvonosoituksia, kaikkia yhteiskunnallisia luokitteluja; eikä hänen ylpeytensä tiennyt rajojaan, kun hän näki pojanpoikansa pääsevän niiden joukkoon, joilla nuo edut olivat: hän nautti siitä aivan kuin olisi osa tuosta kunniasta langennut hänellekin, ja vaikka hän koetti tekeytyä kylmäksi, niin hänen kasvonsa loistivat ilosta. Niinä iltoina, jolloin Christophe oli linnassa, hommasi vanha Jean-Michel itsensä jäämään jollakin verukkeella myöhään Louisan luokse. Hän odotti pojanpoikansa paluuta lapsellisen kiihkeästi; ja kun Christophe tuli, teki hän hänelle ensin muka hajamielisenä jonkin pikku kysymyksen, kuten esimerkiksi:

— No, menikö tänä iltana hyvin?

Tai antoi ystävällisen vihjauksen, kuten:

— Kas tuossa meidän pikku Christophe, hän kertoo meille jotain uutta.

Tai lausui hänen mieltään taivuttaakseen ovelan kohteliaisuuden:

— Terve meidän nuorelle ritarillemme!

Mutta Christophe oli jörö ja ärtyinen ja vastasi tuskin: "Hyvää iltaa!" sangen kuivasti, ja meni mököttämään johonkin nurkkaan. Ukon uteliaisuus kiihtyi, hän teki selvempiä kysymyksiä, mutta poika ei vastannut niihin muuta kuin: "Kyllä" tai: "Ei". Muutkin yhtyivät vanhuksen uteluihin ja tiedustelivat jos jotakin; Christophe tuli yhä enemmän tuppisuuksi. Häneltä täytyi lypsää joka sana, kunnes Jean-Michel joutui suunniltaan ja vimmastui ja loukkasi häntä. Christophe vastasi varsin vähän kunnioittavasti, ja kohtaus päättyi yleiseen suuttumukseen. Ukko meni matkaansa ja paukahutti oven kiinni takanaan. Niin turmeli Christophe koko ilon noilta ihmis-raukoilta, jotka eivät voineet ymmärtää hänen pahatuulisuuttaan; eipä ollut heidän vikansa, että he olivat orjasieluja eivätkä aavistaneet maailmassa voitavan muuta olla.