Christophe vetäytyi siis omaan kuoreensa; ja vaikkei hän omaisiaan tuominnut, tunsi hän itsensä ja heidän välillään olevan kuilun. Hän ehkä liioitteli seikkoja, jotka eroittivat heitä toisistaan: ja hän olisi ehkä saanut katsomusten erilaisuudesta huolimatta heidät itseään ymmärtämään, jos hän vain olisi voinut puhua heille avomielisesti. Mutta jokainen tietää, ettei mikään lasten ja vanhempien välillä ole vaikeampaa kuin ehdoton avomielisyys, silloinkin, kun he ovat toisiinsa hellästi kiintyneet; sillä kunnioitus masentaa toisaalta avomielisyyttä; ja toisaalta jälleen estää harhautunut käsitys iän ja kokemuksen ylemmyydestä usein vanhempia ihmisiä ottamasta vakavasti huomioon lapsen tunteita, jotka ovat monesti yhtä mieltäkiinnittäviä kuin aikuistenkin, ja melkein aina rehellisempiä.
Ihmiset, joita, Christophe kotonaan tapasi, ja keskustelut, joita hän siellä kuuli, veivät hänet yhä loitommalle omaisista.
Siellä kävi usein Melchiorin ystäviä, enimmäkseen orkesterin jäseniä, juoppoja, naimattomia miehiä; he eivät olleet pahoja, mutta jokapäiväisiä luonteita; koti räikkyi heidän nauruaan ja tömistystään. He rakastivat musiikkia, mutta puhuivat siitä raivostuttavan typerästi. Heidän ihastuksensa löyhäsuinen mataluus loukkasi pahoin lapsen puhdasta hartautta. Kun he tuolla tavoin kehuskelivat jotain kappaletta, jota hän rakasti, tuntui hänestä kuin he olisivat loukanneet häntä itseään, hän tuli jyrkän jäykäksi, kalpeni, muuttui kylmäksi kuin jää eikä ollut muka valittavinaan koko musiikista; hän olisi sitä vihannut sellaisilla hetkillä, jos suinkin olisi voinut. Melchior sanoi hänestä:
— Tuolla ei ole sydäntä. Hänellä ei ole mitään tunteita. Minä en tosiaan tiedä, keneen hän on tullut.
Usein lauloivat herrat yhdessä saksalaisia lauluja, — neliäänisiä, neljäjalkaisia, — jotka muistuttivat aina heitä itseään, kulkien raskaasti, juhlallisen typerinä ja halpahintaisin yhteissoinnuin. Christophe pakeni silloin kodin loitoimpaan huoneeseen ja sadatteli seinäin kuullen.
Isoisällä olivat myöskin omat ystävänsä: urkuri, verhoilija ja kelloseppä, kontrabasso, loruavia vanhuksia, jotka märehtivät alinomaa samoja sukkeluuksia ja jauhoivat iänikuisia pohtimisiaan taiteesta, politiikasta tai seudun sukujen syntyperästä, — paljoa vähemmän innostuneina puhumiinsa aineisiin kuin saadakseen itse puhua ja onnellisina siitä, että joku heitä kuunteli.
Mitä Louisaan jälleen tuli, hänen luonaan kävi ainoastaan muutamia naapurin naisia juoruja tuomassa, ja silloin tällöin joku "hyväätekeväinen" rouva, joka muka ajatteli häntä ja kävi sillä verukkeella pyytämässä häntä apunaiseksi seuraaviin päivälliskutsuihinsa, käyttäen samalla tilaisuutta hyväkseen valvoa Louisan lasten uskonnollista kasvatusta.
Mutta vieraista ei Christophesta ollut kukaan vastenmielisempi kuin Theodor-eno. Hän oli isoisän poikapuoli, Claran, Jean-Michelin ensimäisen vaimon poika. Hän oli osakas suuressa kauppahuoneessa, joka oli liikesuhteissa Afrikaan ja kaukaiseen Itään. Hän edusti hyvin tuota uutta saksalaistyyppiä, joka koettaa ylimielisesti halveksia rotunsa vanhaa ihanteellisuutta ja jumaloi voitonhuumassaan voimaa ja maailman menestystä siinä määrin, että voi arvata sen olevan tottumaton näkemään niitä puolellaan. Mutta koska on vaikeaa yhtäkkiä muuttaa jonkun kansan vuosisatoja vanhaa luonnetta, niin tunkeusi tässäkin miehessä tukahdutettu ihanteellisuus esille joka hetki puheissa, tavoissa, moraalisissa tottumuksissa, Goethen lauseiden lainaamisessa pienimmissäkin kotoisissa hommissa; ja koko pyrkimys oli merkillistä omantunnon ja omanvoitonpyynnin sekoitusta, omituista yritystä sulattaa toisiinsa vanhan saksalaisen porvariston kunniaperiaatteita ja uusien kauppahuone-palkkasoturien häikäilemättömyyttä: sekoitus, joka haiskahti ilkeänlaisesti ulkokultaisuudelta, — ja teki saksalaisen voiman, voitonhimon ja itsekkyyden muka kaiken oikeuden, totuuden ja suoruuden perikuvaksi.
Christophen puhdasta sielua tämä loukkasi katkerasti. Hän ei kyennyt päättelemään, oliko hänen enonsa oikeassa; mutta hän inhosi häntä ja tunsi hänet vihamiehekseen. Isoisäkään ei rakastanut Theodorin periaatteita ja nousi usein niitä vastaan; mutta väittelyssä hän pian joutui tappiolle, sillä Theodorin, joka oli taitava kääntelemään sanoja, ei ollut vaikeaa tehdä vanhuksen ylevää yksinkertaisuutta naurettavaksi. Jean-Michel häpesi lopuksi hyvää sydäntään; ja näyttääkseen, ettei hän ollut niin takapajulla kuin luultiin, koetti hän puhua niinkuin Theodor: moinen kuului hänen suussaan ontolta, ja se oli hänestä itsestäänkin noloa. Kuinka eri tavalla hän ajattelikin asioita, niin vaikutti Theodor kuitenkin häneen voimakkaasti; hän kunnioitti käytännöllistä notkeutta, jota hän kadehti sitä enemmän, kun hän tiesi itse olevansa sitä täydellisesti vailla. Hän haaveksi jollekin pojanpojistaan sellaista asemaa kuin Theodorilla oli. Samaa aikoi myöskin Melchior, joka määräsi nyt Rudolfin seuraamaan enon jälkiä. Sitäpaitsi koetti koko kotiväki imarrella rikasta sukulaista, jolta toivottiin kaikenlaista apua. Eno jälleen näki olevansa siellä tarpeellinen, ja käytti hyväkseen sitä etua käskeäkseen perheen asioissa; hän sekautui kaikkeen, ilmaisi mielipiteensä kaikesta eikä liioin salaillut rajatonta halveksumistaan taidetta ja taiteilijoita kohtaan; päinvastoin hän sitä oikein toitotti julki, nöyryyttääkseen musiikkia harjoittavia sukulaisiaan; laskipa hän heidän kustannuksellaan tökeröä ivaakin, jolle Melchior ja Jean-Michel arkamaisesti nauroivat.
Varsinkin Christophe oli enon pilkkatauluna; mutta hän ei ollut suinkaan kärsivällinen uhri. Hän vaikeni, puri hammasta ja näytti tuimalta. Toinen nautti hänen mykästä raivostaan. Mutta eräänä päivänä, kun Theodor ruokapöydässä kiusasi häntä tavallista törkeämmin, sylkäisi Christophe kiukusta suunniltaan häntä vasten kasvoja. Siitä tuli kauhea selkkaus. Solvaus oli niin suunnaton, että eno oli hetken sanaton ällistyksestä; sitten sai hän puheensa lahjan ja syyti hirveästi haukkumisia. Christophe istui paikallaan aivan kuin kivettyneenä, niin kauhistunut hän oli teostaan, ja otti tuiskuna satavat lyönnit vastaan tuntematta niitä; mutta kun häntä tahdottiin kiskoa polvilleen enon eteen, niin hän riehahti, tyrkkäsi nyrkillään äidin tieltänsä ja ryntäsi ulos. Hän juoksi kaupungista maalle päin eikä seisattunut ennenkuin oli juoksuun tikahtua. Hän kuuli itseään kaukaa huudettavan; ja hän ajatteli, eikö olisi parasta heittäytyä virtaan, kun ei kerran voinut siihen vihamiestään paiskata. Hän vietti koko yön taivasalla. Aamun sarastaessa hän meni kolkuttamaan isoisänsä oveen. Vanhus oli niin levoton Christophen katoamisesta, — hän ei ollut saanut unta silmäänsä koko yönä, — ettei hän tohtinut häntä torua. Hän vei Christophen takaisin kotiin, ja siellä varottiin virkkamasta hänelle enää mitään, sillä nähtiin, että hän oli ylen kiihtyneessä tilassa; ja häntä täytyi kohdella säästävästi, sillä hänen oli sinä iltana soitettava linnassa. Mutta monta viikkoa kiusasi Melchior häntä vaikerruksilla, — kääntymättä muka erikoisesti kenenkään puoleen, — miten hän koetti olla moitteettomalla elämällä ja kauniilla käytöksellä esikuvaksi olennoille, joilta saa palkakseen häpeää. Ja kun Theodor-eno kohtasi Christophen kadulla, käänsi hän pois päänsä ja puristi nenäänsä kamalan inhon elein.