Niukka kotoinen suopeus sai Christophen pysytteleimään sieltä poissa niin paljon kuin mahdollista. Hän kärsi ainaisesta pakosta, johon hänet siellä tahdottiin alistaa: siellä oli liian paljon sellaisia seikkoja ja ihmisiä, joita hänen olisi pitänyt kunnioittaa, eikä hän edes saanut kysyä, miksi; moiseen kohteliaisuuteen ei Christophella ollut pienintäkään taipumusta. Kuta enemmän häntä koetettiin kesyttää ja tehdä hänestä pieni saksalainen porvari, sitä kiivaammin tahtoi hän päästä vapauteen. Hän olisi halunnut piehtaroida niinkuin varsa ruohikossa, tappavan-ikäväin ja teennäisten istuntojen jälkeen, jotka hän sai viettää orkesterissa tai linnassa, liukua takalistollaan ja uusilla housuillaan pitkin ruohopengermää tai tapella kivillä korttelin katupoikain kanssa. Ettei hän sitä useasti tehnyt, ei johtunut torien ja selkäsaunan pelosta, vaan siitä, ettei hänellä ollut tovereita; hänen ei onnistunut päästä ystävällisiin väleihin toisten lasten kanssa. Katupojatkaan eivät tahtoneet leikkiä hänen seurassaan, sillä hän käsitti leikin liian vakavasti ja hänen iskunsa olivat kovakouraisia. Toisaalta jälleen hän oli tottunut olemaan yksikseen ja poissa ikäistensä joukosta: hän häpesi, että oli tottumaton leikeissä, eikä uskaltanut yhtyä niihin. Silloin ei hän ollut niistä muka valittavinaan, vaikka hän kovasti toivoi, että häntäkin kutsuttaisiin leikkimään. Mutta kukaan ei sanonut hänelle mitään; ja hän lähti omille teilleen, suruissaan, vaikka välinpitämättömän näköisenä. Hänen ainoa onnensa oli samoella pitkin teitä Gottfried-enon kanssa, kun eno oli seudulla. Christophe lähestyi häntä yhä enemmän, hänen riippumaton luonteensa veti poikaa puoleensa. Hän ymmärsi nyt niin hyvin Gottfriedin ilon harhailla pitkin kyliä, olematta mihinkään sidottuna! Usein lähtivät he yhdessä illalla maalle, kulkivat ilman matkan määrää suoraan eteensä, ja kun Gottfried unohti aina ajan, tulivat he kotiin hyvin myöhään ja saivat haukkumisia. Ihaninta oli kuitenkin pujahtaa pois kotoa yöllä, kun kaikki muut nukkuivat. Gottfried tiesi kyllä, että se oli pahoin tehty; mutta Christophe suorastaan rukoili häntä: eikä eno itsekään voinut vastustaa sellaista viettelystä. Sydänyöllä tuli Gottfried kadulle talon kohdalle ja vihelsi sovitulla tavalla. Christophe oli mennyt maata täysissä vaatteissa. Hän pujahti sängystä, otti kengät käteensä, hiipi hengitystään pitäen viekkaasti kuin metsäläinen keittiön ikkunaan, joka oli kadulle päin, ja kiipesi pöydälle; Gottfried otti hänet ulkona vastaan olkapäilleen. Ja he lähtivät kuljeskelemaan onnellisina kuin koulupojat.
Joskus he tapasivat Jeremiaan, kalastajan, joka oli Gottfriedin ystävä; ja hänen venheessään he soluttelivat kuutamossa pitkin jokea. Airoista tippuva vesi soi pieninä yhteissointuina, kromaattisina nuotteina. Usva, valkea kuin maito, väreili virran kalvolla. Tähdet tuikahtelivat. Kukot vastasivat kiekuen toisilleen rannalta rannalle; ja joskus kuului taivaan syvyydestä leivosen liverrys, kun lintu oli kohonnut kirkkaan kuutamon erehdyttämänä maasta. Kukaan heistä ei puhunut. Gottfried lauloi hiljaa jonkin laulun. Jeremias kertoi kummallisia tarinoita eläimien elämästä; ne tuntuivat sitäkin salaperäisimmiltä, koska hän jutteli ne lyhyessä ja ongelmallisessa sanamuodossa. Kuu painui metsänharjain taakse. Mentiin edelleen virran myötä tummien mäkien varjossa. Taivaan ja maan hämäryys sulautui yhteen. Joen pinnassa ei ollut viriäkään. Kaikki äänet sammuivat. Venhe liukui yössä. Liukuiko se? Vai leijailiko? Pysyikö ehkä liikkumatonna?
… Kaislat hajautuivat kahisten kuin silkki. Äänettömästi tultiin rantaan, noustiin maalle, ja palattiin kotiin jalkaisin. Usein sattui, että jouduttiin sinne vasta aamun sarastaessa. Kuljettiin pitkin joen vartta. Hopeasuomuisia salakkaparvia, vihertäviä kuin näkinhapset tai sinertäviä kuin safiirit, kiehui rannalla päivän ensi valossa; niitä kuhisi kuin kyitä Meduusan päässä, ne syöksyivät ahnaasti viemään leipää, jota he niille heittelivät; ne painuivat alas murun ympärillä, kieppuivat spiraalissa ja katosivat yhtäkkiä kuin sammuva valosäde. Joki alkoi kuultaa ruusunpunaisena ja sinipunervana. Linnut heräsivät, toinen yhtäällä, toinen toisaalla. Nyt tuli kiire kotiin; sisään pääsi Christophe samanlaisilla älykkäillä keinoilla kuin sieltä oli lähtenytkin, sitten ummehtuneeseen kamariin ja vuoteeseen, johon hän hervahti uupuneena ja nukahti heti, koko ruumiissaan aamuisten ketojen raikas tuoksu. Kaikki meni hyvin, eikä siitä olisi huomattu mitään, ellei nuorin veljistä, Ernest, olisi eräänä päivänä ilmaissut Christophen öisiä matkoja: silloin ne kiellettiin ja häntä pidettiin silmällä. Siitä huolimatta onnistui hänen joskus karata; ja hän piti pikku kaupustelijaa ja hänen ystäviään kaikkea muuta seuraa parempana. Christophen lähimmistä se oli kauheaa. Melchior sanoi, että Christophella oli huono maku; vanha Jean-Michel oli kateellinen Gottfriedille Christophen ystävyydestä; ja hän läksytteli Christophea, että häntä huvitti antautua niin joutavaan seuraan, vaikka hänellä oli kunnia päästä valittujen piiriin ja palvella ruhtinaita. Kaikki olivat sitä mieltä, ettei Christophella ollut arvonantoa itseään kohtaan.
Vaikka rahahuolet kasvoivat sitä myöten kuin Melchiorin kohtuuttomuus ja joutilaisuuskin, oli elämä vielä siedettävää niin kauan kuin Jean-Michel eli. Hän oli ainoa, joka voi vaikuttaa Melchioriin ja hillitä häntä edes jossakin määrin luisumasta paheen kaltevaa pintaa. Sitäpaitsi oli vanhuksen nauttima yleinen kunnioitus sangen tarpeen, sillä sen tähden painettiin unhoon juopon pojan hullutuksia. Ja kaiken lisäksi auttoi hän tuon tuostakin perhettä myöskin rahapulassa. Paitsi kapellimestarin toimesta saamaansa kohtuullista eläkettä ansaitsi hän silloin tällöin pikkusumman soittotunteja antamalla ja virittäen pianoita. Hän luovutti niistä suurimman osan miniälleen, jonka hädän hän näki, vaikka Louisa koetti sitä häneltä kaikin keinoin salata. Louisa oli tuskissaan, kun ajatteli, että appi kärsi puutetta heidän tähtensä; se oli vanhukselta sitä kauniimpi uhraus, koska hän oli tottunut elämään mukavasti ja antamaan rahan mennä. Joskus eivät nämäkään uhraukset riittäneet; ja Jean-Michelin täytyi jotain kiireellistä velkaa maksaakseen myydä salaa huonekalujaan, kirjojaan, muistoesineitä, jotka olivat hänestä rakkaat. Melchior huomasi, että isä antoi Louisalle lahjoja salaa ja monesti hän anasti ne vaimoltaan, Louisan vastusteluista huolimatta. Mutta kun vanhus sai sen kuulla, — ei Louisalta, joka aina kätki surunsa, vaan joltakulta pojanpojistaan, — niin hän suuttui kauheasti, ja miesten kesken syntyi hirvittäviä kohtauksia. He olivat molemmat ylen kiivaita, ja alkoivat heti syytää haukkumasanoja ja uhkauksia, jotka olivat viedä käsirysyyn. Mutta keskellä pahintakin raivoa pidätti Melchioria kuitenkin jonkinlainen vastustamaton kunnioitus isää kohtaan; ja niin juovuksissa kuin hän olikin, painoi hän lopulta päänsä kumaraan ja kuunteli nöyrästi haukkumisten ja nöyryyttävien moitteiden myrskyä, jonka isä purki hänen päälleen. Mutta pienimmänkin tilaisuuden tullen hän jatkoi entistä menoaan; ja Jean-Michel ajatteli pelolla vastaisia päiviä.
— Te lapsi-raukkani, sanoi hän Louisalle, mihin te joutuisitte, jos ei minua olisi!… Onneksi, lisäsi hän hyväillen Christophea, minä kestän kyllä, kunnes tämä pystyy teitä auttamaan.
Mutta hänen laskunsa pettivät, hän oli jo matkansa päässä. Kukaan ei olisi sitä aavistanut. Hän oli yhä ihmeen virkeä mies. Vaikka hän oli jo yli kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, olivat hänellä kaikki hiukset jäljellä, ikäänkuin valkea harja, jossa oli vain muutamia harmaita tupsuja, ja karkeassa parrassa näkyi vielä aivan mustia karvoja. Hampaita ei hänellä tosin enää ollut kuin kymmenkunta; mutta hän tuli niillä hyvin toimeen: oli ilo nähdä häntä pöydässä. Hänellä oli luja ruokahalu; ja vaikka hän moittikin Melchioria juomisesta, niin itse hän näytti hänelle hyvää esimerkkiä. Hän piti erikoisesti valkeista Moselin viineistä. Mutta hän ei halveksinut mitään muutakaan, viiniä, olutta tai siideriä, vaan antoi arvon kaikille Herran lahjoille. Hän ei kylläkään ollut niin typerä, että olisi upottanut järkensä lasiin, hän oli kohtuullinen, joskin se kohtuus oli niin laajasisältöinen, että hiukan heikompi järki olisi hänen lasiinsa auttamattomasti hukkunut. Hänen jalkansa ja silmänsä olivat vahvat, ja aina oli hänellä väsymätön into touhuta. Hän nousi ylös aamuisin kello kuusi, ja pukeutui sitten hyvin huolellisesti, sillä hän piti arvokkaasta ulkoasusta ja siitä, että häntä kunnioitettiin. Hän eli yksin kodissaan, teki itse kaikki talousaskareensa eikä suvainnut miniänsä pistävän nenäänsä hänen asioihinsa; hän siisti itse huoneensa, keitti kahvinsa, ompeli nappinsa, naulaili, liimaili, korjaili; ja touhutessaan paitahihaisillaan ja juostessaan edestakaisin portaita hän lauleli lakkaamatta, kumisevalla bassoäänellä, jota hän tavallisesti säesti teatraalisilla kädenliikkeillä. — Kaupungilla hän liikkui millä ilmalla tahansa. Hän kiersi asioillaan, unohtamatta niistä yhtään ainoata; mutta aivan täsmällinen ei hän ollut: hän pysähtyi joka kadun kulmaan pakisemaan jonkun tuttavansa kanssa tai laskemaan leikkiä jonkun naapurinaisen kohdatessaan; sillä hän piti sievistä naisista ja vanhoista ystävistä. Siksi hän myöhästyi aina, eikä tiennyt koskaan, mitä kello oli. Päivällisaikansa ei hän kuitenkaan antanut mennä sivuitse: hän söi siinä ravintolassa, mikä sattui olemaan lähimpänä, ja istahti mielellään muiden pöytään vieraaksi. Hän palasi kotiin vasta myöhään illalla, pimeän tultua, vietettyään pitkän aikaa poikansa lasten luona. Vanhus asettui levolle, luki ennenkuin sulki silmänsä vuoteessa sivun vanhaa raamattuaan; ja yöllä, — sillä hän ei nukkunut yhtämittaa enempää kuin yhden tai kaksi tuntia, — nousi hän ylös ja otti jonkin vanhan, antikvaariosta ostamansa kirjan: historiaa, teologiaa, kaunokirjallisuutta tai tieteitä; hän luki muutaman sivun, mitä vaan, niinkuin kirja sattui aukeamaan; luettava oli hänestä samalla sekä mielenkiintoista että ikävää; hän ei ymmärtänyt sitä liioin, mutta hän ei hypännyt silti ainoankaan sanan yli; niin luki hän, — kunnes hänelle jälleen tuli uni. Sunnuntaisin hän meni messuun, käveli lasten kanssa ja pelasi keilaa. — Koskaan ei hän ollut eläessään ollut sairaana; ainoastaan jaloissaan tunsi hän hiukan leiniä, joka sai hänet kiroamaan yöllä keskellä raamatun lukemista.
Kaikesta päättäen piti hänen kestää yhtä vankasti satalukunsa loppuun, ja itse mielestään ei hän ymmärtänyt mitään syytä, ettei hän olisi elänyt vanhemmaksikin; kun hänelle ennustettiin, että hän eläisi satavuotiaaksi, ajatteli hän, niinkuin muuan toinenkin kuuluisa vanhus, ettei pidä panna rajoja Sallimuksen armotöille. Ainoa merkki, että hän vanheni, oli se, että kyyneleet herahtivat helposti hänen silmistään esille ja että hän tuli joka päivä kiivaammaksi. Pieninkin vastustus sai hänet hurjan raivon valtaan. Hänen punainen naamansa ja lyhyt kaulansa lensivät silloin mustanpunaisiksi. Hän änkytteli hirveästi, eikä hän saanut sanaa suustaan, vaan oli tukehtua. Muuan lääkäri, perheen ystävä, oli varoittanut ja neuvonut häntä hillitsemään sekä pikapäisyyttään että ruokahaluaan. Mutta hän oli itsepäinen kuin vanhat ainakin, ja oli kahta varomattomampi, uhmallaankin, ja hän ilkkui lääkkeille ja lääkäreille. Hän oli syvästi halveksivinaan kuolemaa eikä säästänyt sanoja koettaessaan todistaa, ettei hän sitä peljännyt.
Eräänä kuumana kesäpäivänä tuli hän, tapansa mukaan runsaasti pikarista nautittuaan ja riideltyään kaupanpäällisiksi, kotiinsa ja meni työhön puutarhaan. Hänestä oli hauskaa muokata maata. Paljain päin keskellä auringon paistetta ja yhä väittelystä kiihdyksissä hän lapioi nyt vihan vimmalla. Christophe istui lehtimajassa kirja kädessä; mutta hän ei laisinkaan lukenut: hän haaveksi ja kuunteli sirkkain nukuttavaa sirinää; ja ajatuksissaan hän katseli isoisän hommaa. Vanhus oli häneen selin, hän seisoi kumarassa ja repi rikkaruohoa maasta. Yhtäkkiä näki Christophe hänen nousevan, huitovan käsiään ja kaatuvan yhtenä könttänä kasvoilleen maahan. Hetkisen se vain nauratti Christophea. Sitten hän näki, ettei ukki liikkunut. Christophe huusi, hän juoksi isoisän luo, pudisti häntä kaikin voimin. Nyt alkoi häntä peloittaa. Hän rupesi polvilleen ja koetti kaksin käsin nostaa vanhuksen suurta päätä, joka oli maata vasten. Se oli raskas, ja Christophe vapisi niin ankarasti, että hän tuskin jaksoi sitä liikuttaa. Mutta kun hän näki vanhuksen nurin kääntyneet, valkeat ja veristävät silmät, hyyti häntä kauhu; ja hän hellitti pään käsistään ja kirkaisi. Hän kavahti pimeän kammon vallassa ylös, hän juoksi pois puutarhasta, talosta. Hän huusi ja itki. Muuan tiellä ohitse kulkeva mies pysäytti lapsen. Christophe ei osannut puhua, mutta hän osoitti taloa; mies meni sinne, ja Christophe hänen perästään. Eräät muutkin olivat kuulleet huudon ja juoksivat sinne lähitaloista. Pian oli puutarha täynnä väkeä. Tallattiin kukkia, kumarruttiin vanhusta katsomaan, huudahdeltiin. Pari kolme miestä nosti hänet ylös. Christophe oli jäänyt portille, hän oli kääntynyt vasten aitamuuria ja kätki kasvonsa käsiin; hän ei uskaltanut katsoa; mutta hän ei voinut olla sitä tekemättäkään; ja kun ihmisjono kulki hänen ohitseen, näki hän sormiensa välistä vanhuksen vankan ruumiin, joka riippui hervottomana: toinen käsi laahasi maata; pää, joka oli erään kantajan polvea vasten, nytkähteli joka askelella; ja kasvot olivat pöhöttyneet, mullan vallassa ja veriset, suu ammollaan, ja silmät kamalat. Christophe alkoi kirkua uudestaan ja juoksi pakoon. Hän juoksi pysähtymättä kotiin saakka, aivan kuin häntä olisi ajettu takaa. Hän ryntäsi kauheasti huutaen keittiöön äitinsä luokse. Louisa valmisti siellä vihanneksia, Christophe karkasi ja takertui häneen kiinni epätoivossaan, ikäänkuin apua pyytäen. Hänen kasvonsa olivat itkusta vääntyneet, hän tuskin osasi puhua. Mutta ensimäisestä sanasta ymmärsi Louisa kaikki, hän tuli kalmankalpeaksi, pudotti työvehkeet käsistään ja syöksyi ulos sanaakaan virkkamatta.
Christophe jäi yksin kotiin; hän seisoi kaappia vasten ja itki yhä vain. Hänen veljensä leikkivät. Hän ei juuri ajatellut, mitä oli tapahtunut; hän ei ajatellut isoisää, hän muisti vain kamalan kuvan, jonka oli äsken nähnyt; ja hän oli kauhuissaan, että hänet pakotettaisiin näkemään se uudestaan ja palaamaan sinne.
Ja tosiaankin, kun toiset lapset alkoivat illalla, jos jotakin tyhmyyksiä kotona tehtyään uikuttaa, että heillä oli ikävä ja nälkä, tuli Louisa kiireesti kotiin, otti heitä kädestä ja vei heidät isoisän luo. Äiti kulki hyvin nopeasti, ja Ernest ja Rudolf koettelivat tapansa mukaan juonitella vastaan; mutta Louisa käski heitä olemaan hiljaa sellaisella äänellä, että he tottelivat. Heille tuli vaistomainen pelko: kun heidän olisi pitänyt mennä sisään, alkoivat he itkeä. Ei ollut vielä aivan pimeä; laskevan auringon viimeiset säteet loivat talon sisustaan omituista heiastusta, ovenrivan nuppiin, kuvastimeen, viuluun, joka riippui seinällä ensimäisessä, hämärässä huoneessa. Vanhuksen kamariin oli sytytetty kynttilä; ja sen lepattava valo taisteli vallasta sammuvan päivän kalvaan hohteen kanssa ja teki varjot vieläkin ahdistavammiksi. Melchior istui ikkunan luona ja itki kovalla äänellä. Lääkäri seisoi kumarassa vuoteen edessä ja esti ruumiillaan siinä makaavaa näkymästä. Christophen sydän sykki haljetakseen. Louisa asetti lapset vuoteen jalkopäähän polvilleen maahan. Christophe tohti vilkaista sänkyyn. Näyn jälkeen, jonka hän iltapäivällä oli nähnyt, odotti hän nyt jotain niin kauheaa, että ensi silmäys tuntui hänestä nyt melkein helpoittavalta. Isoisä ei liikkunut, hän näytti nukkuvan. Poika ajatteli jo, että isoisä oli parantunut ja että kaikki oli nyt ohitse. Mutta kun hän kuuli hänen vaikean hengityksensä, kun hän katsoi häntä tarkemmin ja näki nuo pöhöttyneet kasvot ja niissä suuren, sinervän läikän, joka oli tullut kaatuessa kolauksesta, kun hän ymmärsi, että ihmisen siinä täytyi kuolla, niin hän alkoi vavista; ja yhtyessään Louisan rukoukseen, että isoisä paranisi, hän rukoili samalla sielunsa syvyydessä, että ellei isoisä paranisi, hän olisi edes jo kuollut. Häntä kauhisti, mitä oli tapahtuva.