Vanhus ei ollut selvinnyt siitä saakka kuin hän oli kaatunut maahan. Ja hän tuli tietoihinsa ainoastaan lyhyeksi hetkeksi, juuri parahiksi ymmärtääkseen tilansa; — se oli kolkko hetki. Pappi oli saapunut ja luki hänelle viimeiset rukoukset. Vanhus nostettiin pieluksen varaan; hän avasi vaivoin silmänsä, aivan kuin ne eivät enää olisi totelleet hänen tahtoaan; hän veti käheästi henkeään, hän katseli älyttömästi ihmisiä, kynttilöitä; ja yhtäkkiä avasi hän suunsa ja hänen kasvonsa olivat kuvaamattoman kauhistuneet.
— Mutta, minä… — änkytti hän, — minä — kuolen.
Tuon äänen kauhea sävy tunkeusi Christophen sydämen pohjaan saakka; koskaan ei se ollut unohtuva hänen mielestään. Vanhus ei puhunut enää, hän uikutteli kuin pieni lapsi. Sitten hän vaipui horroksiin; mutta hänen hengityksensä tuli yhä heikommaksi, hän vaikeroi, hän liikutteli sormiaan, hän näytti ponnistelevan kuoleman unta vastaan. Melkein tiedottomassa tilassaan hän huudahti kerran:
— Äiti!
Oi, tuon vanhan miehen sammaltelun viiltävää vaikutusta, vanhuksen, joka huusi hädässään äitiään, aivan kuin Christophe itse olisi tehnyt, — äitiä, josta hän ei koskaan tavallisesti ollut puhunut ja jonka puoleen hän nyt vaistomaisesti kääntyi, viimeiseen ja hyödyttömään apuun tuimimman tuskan hetkellä!… Hän näytti hetkeksi tyyntyvän; tietoisuus vilkastui vielä kerran. Hänen raskaat silmänsä, joiden katse näytti harhailevan miten sattui, osuivat pelon jäykistämään poikaan. Ja se katse kirkastui. Vanhus ponnisti voimansa hymyilläkseen ja puhuakseen. Louisa otti Christophen ja vei hänet lähemmäksi. Jean-Michel liikutteli huuliaan ja koetti silittää Christophen päätä. Mutta samassa hän meni jälleen tiedottomaksi. Loppu tuli.
Lapset vietiin toiseen huoneeseen; mutta kenelläkään ei ollut aikaa ajatella heitä; ja Christophe tähysteli omituisen kammon kiihoittamana oven raosta noita kauheita kasvoja, päätä, joka oli jälleen hervahtanut pielukselle; hän näki julman kiristyksen yhä kuristavan kuolevan kurkkua, — kasvot, jotka uurtuivat hetki hetkeltä yhä syvemmille kuopille, — elävän olennon vaipumista tyhjyyteen, joka imi ihmistä itseensä kuin pumppu, — ja kuuli kamalan korinan, tuon kauhean hengityksen, joka oli kuin veden pinnalla särkyvän kuplan ääntä, — ruumiin viimeiset puuskaukset, kun se tahtoo elää, vaikka sielu on siitä jo lähtenyt. — Sitten pää hervahti ja luisui alemmaksi pieluksen viereen. Ja kaikki vaikeni.
Vasta muutamia minutteja myöhemmin, keskellä nyyhkytyksiä, rukouksia ja kuoleman sekasortoa, huomasi Louisa Christophen, joka oli takertunut suonenvetoisin käsin ovenripaan kalpeana, peljästynein silmin ja suu väännyksissä. Äiti juoksi Christophen luo ja pojalle tuli hänen sylissään täristävä kohtaus. Louisa kantoi hänet talosta pois, Christophe pyörtyi. Hän heräsi vuoteessaan, kirkui kauhusta, kun hänet jätettiin hetkeksikin yksin, sai uuden puuskan ja pyörtyi uudestaan. Lopun yötä ja seuraavan päivän hän makasi kuumeessa. Viimein rauhoittui hän ja vaipui seuraavana yönä sikeään uneen, jota kesti puoleen päivään asti. Hän oli huomaavinaan, että makuukomerossa liikuttiin, että äiti kumartui hänen vuoteensa yli ja syleili häntä; hän oli kuulevinaan kellojen lempeää ja kaukaista laulua. Mutta hän ei tahtonut liikahtaa; hän oli edelleen aivan kuin unessa.
Kun hän avasi silmänsä, istui Gottfried-eno hänen vuoteensa jalkopäässä. Christophe oli lopen menehtynyt, hän ei muistanut mitään. Sitten palasi vähitellen muisti, ja hän alkoi itkeä. Gottfried nousi ylös ja suuteli häntä.
— No, pikkuiseni, no, no? kysyi eno hellästi.
— Oi, eno, eno! vaikeroi poika painautuen Gottfriedin rintaa vasten.