— Itke vaan, sanoi Gottfried, itke. Ja Christophe itki.
Kun sydäntä hiukan helpoitti, pyyhki hän silmänsä ja katsoi
Gottfriediin. Gottfried ymmärsi, että hän tahtoi jotain häneltä kysyä.
— Ei, äännähti silloin eno pannen sormensa huulilleen. Ei pidä puhua.
Itkeä on hyvä, puhua paha.
Poika tahtoi kuitenkin.
— Se ei auta.
— Yksi ainoa asia, ei muuta…
— Mikä sitten? Christophe epäröi:
— Ah, eno, kysyi hän, missä hän nyt on? Gottfried vastasi:
— Hän on Herramme luona, lapseni. Mutta sitä ei Christophe suinkaan tarkoittanut:
— Ei, sinä et ymmärrä: Missä hän itse on? (Christophe tarkoitti ruumista.)