Hän jatkoi vapisevalla äänellä:
— Onko hän vielä siellä?
— Kunnon vanhus on haudattu tänä aamuna, vastasi Gottfried. Etkö kuullut kellojen soittoa?
Christophea helpoitti. Mutta ajatellessaan, ettei hän enää näkisi rakasta ukkia, hän alkoi taas katkerasti itkeä.
— Minun pieni puluni! hyväili Gottfried, katsellen säälivästi lasta.
Christophe odotti, että Gottfried lohduttelisi häntä; mutta Gottfried ei koetellutkaan sitä, sillä hän tiesi, ettei se auttaisi.
— Gottfried-eno, kysyi poikanen, etkö sinäkin pelkää tätä tällaista?
(Miten hän olisikaan halunnut, ettei Gottfried olisi peljännyt, vaan olisi opettanut hänellekin salaisen taidon olla pelkäämättä.)
Mutta Gottfried näytti tulevan huolestuneeksi.
— Hyst, äännähti hän aivan toisella äänellä…