— Ja kuinka voisi olla pelkäämättä, virkkoi hän hetken päästä. Mutta mitä se auttaa. Niin on asia. Täytyy alistua. Christophe pudisti kapinoiden päätänsä.
— Täytyy alistua, lapseni, toisti Gottfried. Hän tuolla ylhäällä tahtoi niin. Täytyy rakastaa sitä, mitä Hän tahtoo.
— Minä inhoan häntä! huudahti Christophe vihaisesti ja heristi nyrkkiään taivaalle.
Gottfried käski aivan tyrmistyneenä häntä vaikenemaan. Christophe itsekin peljästyi, mitä oli sanonut, ja alkoi rukoilla Gottfriedin kanssa. Mutta hänen sydämensä kuohui; ja sillä välin kuin hän supisi sokean nöyryyden ja alistumisen sanoja, piili hänen sielunsa pohjalla kiivas uhman ja kauhun tunne tuota suunnatonta, järjetöntä totuutta, tuota hirveää Olentoa vastaan, joka oli sellaisen säätänyt.
Päivät menevät, ja sateiset yöt laskeutuvat yli äsken luodun hautakummun, jonka alla poloinen vanha Jean-Michel kaikkien hylkäämänä lepää. Ensi hetkellä Melchior itki, voihki ja nyyhkytti katkerasti. Mutta viikko ei vielä loppuun kulunut, niin Christophe kuuli hänen jo nauravan iloisesti. Jos mainitaan Melchiorin läsnäollessa vainajan nimi, niin hänen kasvonsa venyvät ja hän tekeytyy synkän näköiseksi, mutta hetken päästä alkaa hän jälleen vilkkaasti puhella ja viittoa käsillään. Hän suree vilpittömästi, mutta hänen on mahdotonta pysyä surullisena.
Passiivinen ja alistuvainen Louisa on taipunut tähän onnettomuuteen, niinkuin hän taipuu kaikkeen muuhunkin. Hän on lisännyt tavallisiin rukouksiinsa vielä yhden; hän käy säännöllisesti kirkkomaalla ja hoitelee hautaa, aivan kuin se olisi hänen talousaskareitaan.
Gottfried muistaa liikuttavan kauniisti tuota nelikulmaista maatilkkua, jossa vanhus nukkuu. Kun hän palaa seudulle, tuo hän hänelle jotain, tekemänsä ristin tai kimpun sellaisia kukkia, joista Jean-Michel piti. Hän ei jätä sinne koskaan menemättä, vaikkei hän viipyisi kaupungissa kuin muutaman tunnin; ja hän tekee sen salaa muilta.
Louisa vie joskus Christophen kanssaan haudalle. Christophea inhoittaa kauheasti tuo lihava multaläjä, joka on puettu synkkään asuun kukilla ja oksilla, ummehtunut haju, joka kohoaa auringon paisteessa, yhtyen kohisevain sypressien tuoksuun. Mutta hän ei uskalla ilmaista vastenmielisyyttään, sillä hän soimaa sen vuoksi itseään raukkamaisuudesta ja jumalattomuudesta. Hän on kovin onneton. Isoisän kuolema ei lakkaa häntä hätyyttämästä. Ja kuitenkin oli hän kauan sitä ennen tiennyt, mitä on kuolema, oli sitä ajatellut, oli sitä peljännyt. Mutta koskaan ei hän ollut sellaista vielä nähnyt; ja se, joka näkee sen ensi kerran, huomaa, ettei hän ole mitään ennen tuntenut, ei kuolemaa, ei elämää. Kaikki luhistuu silloin kasaan yhdellä iskulla; kaikki ihmisen järki ei auta mitään. Luuli ennen elävänsä, luuli saaneensa jonkinlaisen elämänkokemuksen: näkeekin nyt, ettei tiennyt mitään, näkee, ettei nähnyt mitään, että oli elänyt kuvittelun verhossa, jonka sielu oli kutonut ja joka peitti silmiltämme todellisuuden kauheat kasvot. Ei ole mitään yhteyttä kärsimyksen-ajatuksen ja olennon välillä, joka vuotaa verta ja kärsii. Ei myöskään yhteyttä kuoleman-ajatuksen ja lihan, sielun välillä, joka vääntelehtii tuskassa ja kuolee. Kaikki inhimillinen puhe, inhimillinen viisaus eivät ole muuta kuin jäykkiä, automaattisia teatterinukkeja todellisuuden häikäisevän valon niihin synkästi sattuessa, maan tomusta ja verestä tehtyjä luomuksia, jotka koettavat koko epätoivoisella ja hyödyttömällä kiihkollaan takertua kiinni elämään, joka päivä päivältä heiltä karkaa.
Christophe ajatteli tätä, yötä ja päivää. Kuolemankamppailun muisto kidutti häntä; hän kuuli sen kauhean hengityksen; jok'ainoa yö hän näki isoisän. Koko luonto oli horjahtanut radaltaan; hänestä tuntui kuin olisi hänet ympäröinyt usva. Hän tunsi kaikkialla, minne päin hän kääntyikin, kasvoillaan sokean ja kaikkivaltiaan Villipedon surmaavan hengityksen; hän tunsi olevansa tuon julman hävityksen Voiman kynsissä ja ettei hänen auttanut laisinkaan vastustella. Mutta se tunne ei masentanut häntä, vaan se poltti häntä suuttumuksena ja vihana. Alistuminen ei ollut hänelle ominaista. Hän ryntäsi ja puski mahdotonta vastaan; ja vaikka hänen olisi täytynyt tunnustaa murskaavansa otsansa ja olevansa heikompi, niin kuitenkaan ei hän myöntänyt kärsimystä. Tästä hetkestä alkaen oli hänen elämänsä joka hetki taistelua julmaa Kohtaloa vastaan, jota hän ei voinut hyväksyä.
Kaikkien näiden kiusaavain ajatusten täytyi kuitenkin väistyä elämän kovuuden tieltä. Perheen taloudellinen tila huononi huimaa vauhtia, kun Jean-Michel, joka yksin oli tuhoa viivyttänyt, oli nyt poissa. Hänessä kadotti Krafftien perhe parhaan auttajansa, ja kurjuus astui ovesta sisään.