Melchior sitä yhä vaan lisäsi. Hän ei välittänyt työstä, vaan heittäytyi täydellisesti paheensa valtaan, kun hän nyt oli päässyt ainoasta valvonnasta, joka oli häntä hillinnyt. Melkein joka yö tuli hän kotiin juovuksissa eikä tuonut sinne koskaan ansaitsemiaan rahoja. Sitäpaitsi oli hän menettänyt melkeinpä kaikki tuntinsa. Hän oli kerran ilmestynyt erään oppilaansa kotiin täydessä humalassa: tämän skandaalin tähden suljettiin häneltä kaikki ovet. Orkesterissa oli häntä kärsitty ainoastaan kunnioituksesta hänen isäänsä kohtaan; mutta Louisa pelkäsi, että hän ennemmin tai myöhemmin eroitettaisiin sieltäkin jonkun mekastuksen tähden. Hän oli jo saanut ankaran varoituksen, kun hän eräinä iltoina oli saapunut paikalleen vasta esityksen lopulla. Pari kertaa oli hän jo unohtanut tulla sinne ollenkaan. Ja hän saattoi pystyä mihin tahansa jollakin järjettömällä kiihtymyksen hetkellä, jolloin hänelle tuli vimma sanoa ja tehdä tyhmyyksiä. Eikö hänen päähänsä pälkähtänyt jo tässä eräänä iltana se hullutus, että hän vaati kivenkovaan saada soittaa keskellä Walkyrian näytöstä erään oman suuren sävellyksensä viululle! Ainoastaan suurimmalla vaivalla saatiin hänet siitä estetyksi. Voi myöskin sattua, että hän purskahti nauruun näytännön aikana, joutuessaan hullunkuristen kuvien lumoukseen, jotka liikkuivat näyttämöllä tai hänen aivoissaan. Tovereita sellainen huvitti ja hänelle annettiin paljon anteeksi hänen hassujen eleittensä vuoksi. Mutta moinen laupeus oli paljoa pahempaa kuin mikään ankaruus; ja Christophe oli sitä nähdessään kuolla häpeästä.

Lapsi oli nyt ensi viulun soittaja orkesterissa. Hän koetti parhaansa mukaan pitää vaaria isästään, olla tarvittaessa hänen sijaisenaan, rauhoittaa häntä, kun Melchiorille tulivat villit puuskansa. Se ei ollut kovinkaan helppoa, ja viisainta oli olla hänestä laisinkaan välittämättä; sillä kun juopunut näki itseään katseltavan, niin hän alkoi irvistellä tai pitää jotain puhetta. Christophe käänsi siis kasvonsa pois ja vapisi pelosta, että isä tekisi jonkin mielettömyyden; hän koetti syventyä tehtäväänsä, mutta ei voinut olla kuulematta Melchiorin loruja ja toverien naurua. Kyyneleet tulivat hänelle silmiin. Soittajat olivat hyviä ihmisiä, he huomasivat sen ja heidän kävi sääliksi häntä; he hillitsivät ilonpuuskiaan eivätkä puhuneet Christophen kuullen hänen isästään. Mutta Christophe tunsi, että he häntä surkuttelivat. Hän tiesi, että heti, kun hän oli lähtenyt ulos, alkoi ilveily jälleen, ja että Melchior oli koko kaupungin naurun esineenä. Hän ei voinut sitä mitenkään estää, ja hän kärsi siitä julmasti. Hän vei näytäntöjen jälkeen isän kotiin; hän tarjosi hänelle kätensä, kärsi hänen lörpöttelyitään ja koetti kaikin mokomin salata ihmisiltä hänen hoippumistaan. Mutta mitäpä se olisi auttanut? Ja lisäksi onnistui hänen ponnistuksistaan huolimatta harvoin saada Melchior perille saakka. Jossakin kadun kulmassa julisti isä, että hänen täytyy nyt lähteä tärkeään kokoukseen eräitten ystäviensä luokse, koska oli luvannut mennä; ja mitkään todistelut eivät voineet saada häntä syömään sanaansa. Sitäpaitsi ei ollut viisasta väittää Melchioria vastaan, ellei tahtonut saada aikaan isällisten torain kohtausta, joka veti naapurit ikkunoihin katselemaan.

Kaikki talousrahat menivät sitä tietä. Melchior ei enää tyytynyt juomaan pelkästään omia ansioitaan. Hän joi nekin, jotka hänen vaimonsa ja poikansa tuskalla ja työllä saivat kokoon. Louisa itki; mutta hän ei uskaltanut vastustaa; sitä ei hän ollut tehnyt sen jälkeen kuin mies oli hänelle tylysti huomauttanut, ettei talossa ollut mitään hänen omaansa ja ettei hän ollut tuonut siihen kolikkoakaan. Christophe koetti niskuroida; Melchior antoi häntä korville, haukkui, että hän oli nulikka, ja riisti rahat hänen kädestään. Poika oli jo kaksi-, kolmetoista-vuotias, hän oli ikäisekseen luja, ja vimmastui sisässään sellaisesta kurinpidosta; mutta suoranaiseen kapinaan ei hän vielä uskaltanut nousta; ja hän antoi mieluummin ryöstää itseltään kuin jaksoi sietää uusia nöyryytyksiä. Ainoa keino, mitä Louisalla ja hänellä oli, oli piiloittaa rahansa. Mutta Melchior oli ihmeellisen kekseliäs löytämään heidän piilopaikkansa sillaikaa kuin he eivät olleet kotona. Nekään saaliit eivät pian riittäneet. Melchior alkoi myydä isältä perimiään kapineita. Christophe näki suureksi surukseen rakkaiden muistoesineiden katoavan: kirjojen, sängyn, huonekalujen, säveltäjäin muotokuvien. Hänen ei hyödyttänyt sanoa mitään. Mutta kun Melchior eräänä päivänä, kolhaistuaan itseään isoisän vanhaa pianoa vastaan, kirosi vihoissaan, hieroi polveaan ja sanoi, ettei heillä ollut tilaa liikkuakaan huoneessa ja että hän puhdistaisi talon kaikesta vanhasta roskasta, niin pääsi Christophelta epätoivoinen huudahdus. Oli kyllä totta, että huoneet olivat täpö-täynnä kalustoa, sillä sinne oli kasattu isoisän huonekalut, että voitiin myydä hänen talonsa, tuo rakas talo, jossa Christophe oli viettänyt lapsuutensa onnellisimmat hetket. Totta oli sekin, ettei vanha piano ollut enää juuri minkään arvoinen, että sen ääni oli vaivainen ja ettei Christophe enää pitkään aikaan ollut sitä soittanut, koska hänellä oli nyt uusi, kaunis piano, jonka ruhtinas anteliaasti oli hänelle lahjoittanut; mutta vaikka vanha soitin olikin virkaheitto, oli se kuitenkin Christophen paras ystävä: se oli näyttänyt lapselle aikoinaan musiikin rajattomat maailmat; sen keltaisia ja kuluneita koskettimia näppäillen oli hän löytänyt sävelten kuningaskunnan ja niiden lait; ja sen oli lahjoittanut isoisä, joka oli kuluttanut kuukausia korjatakseen kuntoon sitä pojanpoikaansa varten ja oli sitten ollut siitä niin ylpeä: se oli jollakin tavoin pyhä esine. Niinpä Christophe nousi isän aikeita vastaan ja väitti, ettei sitä ollut oikeus myydä. Melchior käski hänen pitää suunsa kiinni. Christophe kiihtyi yhä enemmän ja huusi, että piano oli hänen ja että hän kielsi siihen koskemasta. Hän uskoi nyt saavansa kovan rangaistuksen. Mutta Melchior katsoi häneen vain häijysti hymyillen ja vaikeni.

Seuraavana päivänä oli Christophe jo unohtanut koko asian. Hän tuli kotiin väsyneenä, mutta melkoisen hyvällä tuulella. Hän huomasi heti jotain veljiensä salavihkaisissa katseissa. He olivat kumpikin lukevinaan; mutta he vilkaisivat häneen syrjästä ja vaanivat hänen jokaista liikettään, painuen jälleen kirjoihinsa, kun hän sattui heihin katsahtamaan. Hän ajatteli, että he olivat kai tapansa mukaan tehneet hänelle taas jotkin ilkeät kepposet; mutta hän oli sellaiseen tottunut, hän ei siitä välittänyt, hän ainoastaan päätti antaa heille hyvän löylyn, kun hän heidän tekonsa keksisi, niinkuin usein ennenkin. Hän ei siis viitsinyt ottaa tarkempaa selkoa asiasta, hän istuutui lieden ääreen isänsä pariin; isä tiedusteli muka hartaasti päivän kuulumia, mikä ei suinkaan ollut hänen tapansa. Pakinoidessaan Christophe huomasi, että Melchior iski salaa silmää pikku veljille. Hänen sydäntään kouristi. Hän juoksi huoneeseensa… Pianon paikka oli tyhjä! Hän huusi tuskasta. Hän kuuli toisesta huoneesta veljiensä naurun-tirskuntaa. Veri nousi kiivaasti hänen kasvoihinsa. Hän syöksyi toisten luo. Hän huusi:

— Minun pianoni!

Melchior kohotti rauhallisesti ja muka hölmistyneen näköisenä päätänsä, ja se sai toiset lapset purskahtamaan nauruun. Isäkään ei enää voinut hillitä itseään, nähdessään, miten surkealta Christophe näytti; ja hän kääntyi poispäin, hillitäkseen nauruaan. Nyt ei Christophe enää tiennyt, mitä teki. Hän karkasi kuin hurja isänsä kimppuun. Melchiorilla, joka istui mukavasti loikoen nojatuolissa, ei ollut aikaa varjella itseään. Poika tarttui hänen kurkkuunsa ja huusi hänelle:

— Varas!

Se kävi silmänräpäyksessä. Melchior karisti raivoissaan riuhtovan kimpustaan pois ja paiskasi hänet kivipermannolle. Pojan pää iski kamiinin rautaristikon kulmaan. Christophe nousi polvilleen ammottava haava otsassa; ja tukahtuvalla äänellä hän hoki:

— Varas!… Varas, joka varastaa meiltä, äidiltä, minulta… Varas!
Myy isoisän!

Melchior nousi ylös ja kohotti nyrkkiään Christophen päätä kohti. Poika uhmasi häntä vihaa leimuavin silmin ja vapisi raivosta. Melchior alkoi silloin myöskin vavista. Hän istahti ja peitti kasvonsa käsiinsä. Pikkuveljet olivat juosseet kauheasti kirkuen karkuun. Seurasi hiljaisuus. Melchior uikutteli epämääräisiä sanoja. Christophe seisoi yhä seinää vasten ja tähtäsi häneen tuimin katsein, hammasta purren ja vavisten kiireestä kantaan. Melchior alkoi nyt soimailla itseään.