Kerran, kun Christophe kulki kotiin soittotuntia antamasta, huomasi hän Oton kadulla erään samanikäisensä pojan parissa. He naureskelivat ja juttelivat keskenään. Christophe kalpeni ja vaani heitä, kunnes he katosivat kadun kulman taakse. He eivät olleet laisinkaan häntä nähneet. Christophe meni kotiinsa. Hänestä oli aivan kuin pilvi olisi pimentänyt auringon. Kaikki oli synkkää.
Seuraavana sunnuntaina kohtasivat he toisensa jälleen, eikä Christophe hiiskunut aluksi mitään. Mutta puoli tuntia käveltyään hän sanoi ahtaalla äänellä:
— Näin sinut keskiviikkona Kreuzgassella.
— Niinkö, äännähti Otto. Ja hän punastui. Christophe jatkoi:
— Sinä et ollut yksinäsi.
— En, vastasi Otto, sattui olemaan seuraa. Christophe nieleksi sylkeään ja kysyi, tekeytyen muka välinpitämättömäksi:
— Kuka se oli?
— Serkkuni Frans.
— Vai niin, virkkoi Christophe.
Ja jatkoi tuokion päästä.