Otto oli epäilevittään:
— Rakastatko minua yhtä paljon kuin minä sinua?
— Oh, Jumalani! huudahti Christophe. En yhtä paljon, vaan kymmenen, vaan sata, tuhat kertaa enemmän! Kuinka on se mahdollista! Etkö sitä tunne? Mitä minun on tehtävä, että saisin sinun sydämesi hereille?
— Miten ihana meidän ystävyytemme on, huokaisi Otto. Onko sille ollut historiassa koskaan vertaa? Se on suloista ja raikasta kuin uni. Oi, ettei se koskaan loppuisi! Voi, jos sinä lakkaisit minua rakastamasta!
— Miten sinä olet typerä, ystäväni, vastasi Christophe. Anteeksi, mutta sinun pelkurimaisuutesi vihastuttaa minua. Kuinka voit kysyäkään, lakkaisinko minä sinua rakastamasta! Elää on minulle rakastaa sinua. Kuolema ei voi mitään minun rakkauttani vastaan. Sinä itsekään et voisi mitään sille, jos tahtoisit sen hävittää. Jos pettäisit minut, jos raatelisit rikki sydämeni, niin minä kuolisin siunaten rakkautta, jota tuntemaan olet minut auttanut. Ole siis kerta kaikkiaan rauhallinen, äläkä tuota minulle suruja niin arkamaisella pelolla!
Mutta viikko sen jälkeen kirjoitti itse Christophe:
— Kolmeen kokonaiseen päivään en ole saanut sanaa sinun suustasi. Minä vapisen. Unohdatko sinä minut? Vereni jäätyy sitä ajatellessani… Niin, aivan varmaan!… Eräänä päivänä äskettäin huomasin sinussa kylmyyttä minua kohtaan. Sinä et pidä enää minusta! Sinä aiot minut jättää!… Kuule minua! Jos sinä unohdat minut, jos petät minut, minä, minä tapan sinut niinkuin koiran!
— Sinä loukkaat minua, oi sydämeni, vaikerteli Otto. Sinä pakotat minut kyynelöimään. Minä en sitä kohtelua ansaitse. Mutta sinä voit tehdä mitä tahansa. Sinä olet saanut minuun sellaisen vallan, että vaikka sinä murskaisit minun sieluni, niin joka siru eläisi yhä rakastaakseen sinua!
— Taivaan vallat! huudahti Christophe. Minä olen kiduttanut ystäväni itkemään!… Sadattele minua! Lyö minua! Tallaa minua jalkoihisi! Minä olen raukka! Minä en ansaitse sinun rakkauttasi.
Heillä oli oma keskinäinen tapansa piirtää kirjekuoreen toistensa osoitteet ja asettaa postimerkit: vinosti kuoren alakulmaan, oikealle puolelle; siten saivat he nämä kirjeensä jollakin tavoin erilaisiksi kuin muut, joita heidän täytyi lähettää toisille, tavallisille henkilöille. Ja moiset lapselliset salaperäiset temput olivat heistä suloisia kuin rakkauden hellimmät mysteeriot.