Juuri hetkellä, jolloin he aikoivat nousta ylös ja sanoivat allapäin: "Nyt se loppui. Se ei tule tänne", — pujahti pieni jänis esiin pensaikosta; se tuli suoraan heitä kohti: he näkivät yhtaikaa sen ja päästivät riemunkirkaisun. Jänis ponnahti korkealle ilmaan ja loikkasi syrjään: he näkivät sen putkahtavan vesakkoon perä pystyssä; kahisevain lehväin aukko ummistui jälleen aivan kuin vako vedessä. Vaikka he olivat harmissaan, että olivat huutaneet, niin tämä seikkailu teki heidät iloisiksi. He nauroivat makeasti, muistellessaan jäniksen hullunkurista loikkausta, ja Christophe ryhtyi sitä kömpelön hassusti matkimaan. Otto samoin. Sitten he loikkivat toistensa perästä. Otto oli jänis, ja Christer he oli koira; he syöksyivät pitkin metsää ja ahoja, tunkivat puhki pensaikkojen ja hyppivät yli ojain. Muuan talonpoika karjui heille, että he sotkivat hänen ruispeltoaan; mutta he eivät pysähtyneet edes kuuntelemaan. Christophe matki koiran käheää haukkumista niin mainiosti, että Otto oli haljeta naurusta. Viimein he kierivät syrjällään alas erästä mäenvierua ja kiljuivat kuin hullut. Kun he eivät enää saaneet ääntä kurkustaan, nousivat he istumaan ja katselivat toisiaan naurussa silmin. Nyt olivat he aivan onnellisia ja tyytyväisiä itseensä. Se johtui siitä, etteivät he koetelleet näytellä sankari-ystävyksiä; he olivat vilpittömästi sitä, mitä olivat: kaksi lasta.
He palasivat asemalle käsikoukkua ja rallatellen jotain, jossa ei ollut mitään järkeä. Kaupunkiin lähdettäessä tuntui asia heistä kuitenkin vaativan entiseen juhlallisuuteen palaamista; ja erääseen puuhun metsänlaidassa leikkasivat he nyt nimikirjaimensa, kietoen ne yhdeksi kuvioksi. Mutta heidän hyvätuulensa voitti kuitenkin jo keinotekoiset tunteet; ja junassa kotimatkalla purskahtivat he nauruun aina, kun katsahtivat toisiinsa. He erosivat vakuutettuina, että he olivat viettäneet "valtavan ihastuttavan päivän" (kolossal entzückend); ja tämä tieto vakaantui yhä, kun he jäivät kumpikin yksikseen.
He jatkoivat teennäistä haaveiden rakenteluaan, kärsivällisemmin ja kekseliäämmin kuin mehiläiset kennojensa, sillä muutamista vähäisistä muistonsiruista he saivat sommitelluksi ihmeellisen kuvan itsestään ja ystävyydestään. Viikon ihannoivat he aina toisiaan, ja tapasivat sitten sunnuntaisin; ja vaikka heidän kuvitelmansa eivät silloin suinkaan sopineet todellisuuteen, tottuivat he olemaan sitä huomaamatta ja muodostivat asiat omain toivomustensa mukaisiksi.
He ylvästelivät oikein, että olivat ystäviä. Luonteiden vastakkaiset piirteetkin lähensivät heitä toisiinsa. Christophe ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista kuin Otto. Hänen sirot kätensä, hieno tukkansa, hänen hohtava hipiänsä, arat sanansa ja kohtelias käytöksensä ja kovin huolestettu asunsa hurmasivat häntä. Oton jälleen oli saanut valtaansa Christophen ylitsekuohuva voima ja riippumattomuus. Kun Otto oli perinnäisesti tottunut kunnioittamaan suorastaan uskonnollisesti kaikkea auktoriteettia, niin hän nautti pelonsekaisesti toverin seurasta, joka halveksi luonnostaan kaikkia sopivia sääntöjä. Hän tunsi hekumallista pelon pöyristystä, kun kuuli Christophen pilkkailevan kaupungin arvohenkilöitä, jopa matkivan hävyttömästi itse suurherttuaakin. Christophe huomasi pian, mikä lumovoima hänellä oli ystäväänsä; ja hänen hyökkäilyintonsa tuli silloin kahta suuremmaksi; hän kaiveli nyt kuin oikea vallankumouksellinen pois perustaa kaikkien yhteiskunnallisten tapojen ja valtiollisten lakien alta. Otto kuunteli tyrmistyneenä ja hurmautuneena; hän koetti arasti virittää äänensä samaan sointuun; mutta hän katsoi tarkoin ympärilleen, ettei silloin ollut ketään hänen sanojaan kuulemassa.
Christophe ei koskaan yhteisillä samoiluilla jättänyt hyppäämättä minkään aituuksen ylitse, jos näki sen edessä taulun, joka kielsi sitä tekemästä; tahi hän sieppasi hedelmiä puutarhoista, omistajien muureille kiipeillen. Otto oli alinomaisessa huolessa, että heidät saataisiin kiinni; mutta tämä jännitys viehätti häntä kovasti; ja kun hän illalla tuli kotiin, oli hän mielestään koko sankari. Hän ihaili pelokkaasti Christophea. Hänen tottelemisvaistonsa oli tyydytetty tuossa ystävyyssuhteessa, jossa häneltä ei vaadittu muuta kuin taipumista toisen tahtoon. Koskaan ei Christophe tuottanut hänelle vaivaa vaatimalla häntä tekemään mitään päätöstä: hän määräsi itse kaikki, julisti, miten päivä oli vietettävä, jopa miten koko elämä oli järjestettävä, sommitellen Oton niinkuin omankin tulevaisuutensa suunnitelmia sillä tavoin, ettei niistä ollut väittelemistä. Otto myöntyi kaikkeen, vaikka hän joskus hiukan närkästyikin, kun kuuli Christophen jo hallitsevan hänen koko omaisuuttaan ja rakentavan sillä kerran teatterin oman, uuden keksintönsä mukaan. Mutta hän ei inttänyt vastaan, sillä hän oli vakuutettu Christophen sanoista, nimittäin, ettei herra Commerzienrath Oscar Dienerin kasaamia rahoja voitu käyttää parempaan tarkoitukseen. Christophe ei aavistanut, että hän pakotti Ottoa omaan tahtoonsa; hän oli luonnostaan despootti eikä voinut kuvitellakaan ystävän saattavan olla toista mieltä kuin hän. Jos Otto olisi lausunut hänelle jonkin hänen omista mielipiteistään eroavan toivomuksen, ei hän olisi epäröinyt uhrata hänelle mielitekojaan. Hän olisi ollut valmis uhraamaan paljon enemmänkin. Hän paloi halusta kärsiä jotakin hänen puolestaan. Hän toivoi kiihkeästi tilaisuutta, joka panisi hänen ystävyytensä kokeeseen. Hän haaveili, että kävelyretkellä tulisi jokin vaara, johon hän saisi heittäytyä Ottoa puolustaakseen. Hän olisi kuollut ilolla Oton puolesta. Nyt vaali hän rauhattoman huolellisesti häntä, hän ojensi hänelle kätensä pahoissa kulkukohdissa, aivan kuin pikku tytölle, hän pelkäsi, että Otto väsyisi, että hänen olisi kuuma tai vilu; hän riisui takkinsa ja kietoi sen hänen hartioilleen, kun he istahtivat puun alle; hän kantoi hänen päällysnuttuaan, kun he kävelivät; hän olisi kannellut vaikka häntä itseään. Hän seurasi häntä aina ihailevin silmin niinkuin rakastunut. Ja totta sanoen hän olikin rakastunut.
Sitä hän ei tiennyt, sillä hän ei tuntenut vielä, mitä rakkaus on. Mutta joskus, kun he olivat yhdessä, valtasi hänet merkillinen ahdistus, — samanlainen, jota hän oli kokenut ensimäisenä ystävyyden päivänä kuusikossa; — ja veri kohosi hänen kasvoilleen ja sai hänen poskensa hehkumaan punaisina. Häntä peloitti jokin. Aivankuin vaistosta erosivat lapset silloin arasti toisistaan, karttoivat toisiaan, toinen jäi matkalla jäljelle tai kiiruhti kovemmin; he olivat muka hyvin innoissaan etsivinään muuramia vesakoista tien varrelta; eivätkä he tienneet, miksi he olivat rauhattomia.
Mutta varsinkin kirjeissä kohosivat nuo tunteet huippuunsa. Silloin eivät tosiasiat riidelleet niitä vastaan eikä mikään häirinnyt heidän kuvitelmiaan tai saanut heitä hämilleen. He kirjoittivat nyt toisilleen kaksi kertaa viikossa, intohimoisen lyyrillisellä tyylillä. He tuskin mainitsivatkaan todellisia tapahtumia tai tavallisia pikkuasioita. He pohtivat ankaria, aatteellisia kysymyksiä, ilmestyskirjan sävyllä, joka vaihteli ilman väliasteita hurmauksesta äärimmäiseen epätoivoon. He kutsuivat toisiaan puhuttelusanoilla: "minun ainoani, minun toivoni, minun rakastettuni, minun oikea itseni". He käyttelivät hirvittävän ahkerasti sanaa: "sielu". He kuvailivat traagillisilla väreillä sallimainsa synkeyttä, ja koettivat kaikin mokomin heittää ystävänsä elämään kumpikin oman kohtalonsa varjoa.
— Minua kiduttaa, rakkaani, tuska, jota sinulle tuotan, kirjoitti Christophe. Minä en voi kestää sitä, että sinä kärsit: se ei saa tapahtua, minä en sitä tahdo! (Hän veti näiden sanain alle niin lujan viivan, että paperi puhkesi.) Jos sinä kärsit, mistä saan voimaa jaksaakseni elää: minä en löydä onnea muualta kuin sinussa. Oh, ole vaan onnellinen! Kaiken pahan otan minä ilomielin osalleni! Ajattele minua! Rakasta minua! Minä tunnen ääretöntä halua saada rakkautta. Sinun rakkaudestasi henkii minuun lämmin, joka tekee minut eläväksi. Jos tietäisit, kuinka minä värisen vilusta! Minun sydämessäni asuu talvi ja viiltävä viima. Minä syleilen sinun sieluasi.
— Minun ajatukseni suutelee sinun sieluasi, vastasi Otto.
— Minä otan sinun pääsi käsieni väliin, kirjoitti siihen jälleen Christophe; ja sitä, mitä en ole tehnyt enkä tee huulillani, teen koko olemuksellani: minä syleilen sinua niinkuin rakastan. Ajattele itse, missä määrin!