Christophe luki tämän kirjeen kyynelsilmin. Hän suuteli sitä; hän purskahti nauruun; hän heitti kuperkeikan sängyssä. Sitten hän juoksi pöydän ääreen tarttuakseen heti paikalla kynään. Hän ei olisi voinut odottaa minuttiakaan. Mutta hän ei ollut tottunut kirjoittamaan; hän ei tiennyt, kuinka ilmaista, mitä hänen sydämessään liikkui; hän sohi arkkiin reikiä kynällään ja tuhrasi sormensa musteella; hän vapisi kärsimättömyydestä. Viimein onnistui hänen kirjoittaa, väännellen kieltään suupielestä toiseen ja rutistettuaan viisi, kuusi tuhrausta, seuraava kirje, muodottomin kirjaimin, jotka heiluivat mikä minnekin päin, ja lausein, jotka olivat täynnä oikeinkirjoitusvirheitä:

"Minun sieluni! kuinka tohdit sinä puhua kiitollisuudesta, vaikka minä pidän sinusta? Enkö ole sinulle sanonut, miten surullinen ja yksin minä olin ennenkuin sinut tunsin? Sinun ystävyytesi on minun kallein omaisuuteni. Eilen minä olin onnellinen, onnellinen ensi kertaa elämässäni. Minä itken ilosta lukiessani kirjettäsi. Niin, älä epäilekään sitä, ystäväni, Sallima on meidät yhdistänyt toisiimme; se tahtoo meitä ystäviksi, tekemään suuria tekoja. Ystävät! Mikä suloinen sana. Onko mahdollista, että minä viimeinkin olen löytänyt ystävän? Oi, sinä et hyljää minua? Sinä olet minulle uskollinen? Aina! Aina!… Kuinka suurenmoista on varttua yhdessä, tehdä työtä yhdessä, pitää kaikki yhteisenä, minä antaen sinulle musiikki-päähänpistoni, kaikki nuo kummalliset asiat, joita vilisee aivoissani, ja sinä älysi ja hämmästyttävän oppisi! Miten paljon sinä tunnetkaan asioita! Minä en ole koskaan tavannut miestä, joka on niin älykäs kuin sinä. Joskus minä olen suorastaan rauhaton: minusta tuntuu niinkuin minä en ansaitseisi sinun ystävyyttäsi. Sinä olet niin hieno ja niin täydellinen, ja minä olen siitä sinulle kiitollinen, että rakastat sellaista kömpelöä olentoa kuin minä!… Mutta ei, kuten äsken sinulle sanoin, en saa puhua kiitollisuudesta. Ystävyydessä ei ole hyväntekijöitä eikä velkapäitä. Hyväntekeväisyyttä minä en huolisi! Me olemme yhdenvertaisia, koska rakastamme toisiamme. Minä haluan niin kovasti sinua tavata! En tule noutamaan sinua kotoasi, koska et sitä tahdo, — vaikka minä en, totta puhuakseni, ymmärrä sellaista varovaisuutta, — mutta sinä olet älykkäämpi, sinä olet varmaan oikeassa…

Yksi ainoa huomautus: älä puhu enää koskaan rahoista. Minä vihaan rahaa: sekä sitä sanaa että itse käsitettä. Vaikka minä en olekaan rikas, niin aina minulla on tarpeeksi tarjotakseni ystävälle; ja minun iloni on antaa hänelle kaikki, mitä minulla on. Etkö sinäkin ole sellainen? Ja jos minä tarvitseisin, etkö sinä olisi ensimäinen antamaan minulle kaiken, mitä omistat? — Mutta sitä ei koskaan tarvita! Minulla on lujat kourat ja kova kallo, ja minä jaksan aina ansaita leipäni. — Sunnuntaina siis! — Hyvä Jumala! Kokonainen viikko näkemättä sinua! Ja kaksi päivää sitten en minä sinua tuntenut! Kuinka olen minä voinut elää niin kauan ilman sinua?

Tahtipuikko koetteli kyllä hiukan murahdella. Mutta älä välitä siitä sen enempää kuin minäkään! Mitä minä muista huolin? Minä halveksin, mitä he minusta ajattelevat. Ainoastaan sinä olet minulle tärkeä. Rakasta minua, ystäväni, rakasta niinkuin minä sinua! En voi ilmaista, miten paljon sinusta pidän! Minä olen sinun, sinun, sinun, kynnestä silmäterään saakka. Sinun ainainen ystäväsi

Christophe".

Christophea kalvoi koko loppuviikon odotuksen tuska. Hän ei kulkenut suoraan tavallisia katujaan, vaan käveli pitkiä kiertoteitä samoillen Oton kotitalon ympärillä, — ei suinkaan toivossa nähdä häntä itseään; mutta jo sen talonkin näkeminen sai hänet kalpenemaan ja punastumaan mielenliikutuksesta. Torstaina ei hän enää jaksanut, vaan lähetti uuden kirjeen, joka oli vielä haltioituneempi kuin ensimäinen. Otto vastasi siihen tunteellisesti.

Viimein koitti sunnuntai, ja Otto tuli täsmälleen yhtymäpaikalle. Mutta Christophe oli ollut siellä jo lähes tunnin, kuljeksien puistonkäytävällä kiihkeän odotuksen vaivoissa. Hän alkoi jo tulla levottomaksi, kun ei nähnyt Oton saapuvan. Hän vapisi, kun ajatteli, että Otto oli voinut sairastua; sillä se ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että Otto olisi voinut syödä sanansa; hän supisi hiljaa: "Jumala, Jumala, anna hänen tulla!" Ja hän iski kepillään käytävällä pieniä kiviä ja päätteli, että jos hän ei kolme kertaa perätysten osaisi kiveen, niin Otto ei tulisi, mutta jos hän saisi sattumaan, niin Otto ilmestyisi aivan kohta. Ja niin huolellisesti kuin hän tekikin tuon helpon kokeen, löi hän harhaan kolme kertaa; kunnes hän huomasi Oton tulevan, rauhallisin ja vakavin askelin: sillä Otto oli aina arvokas, vaikka olisi ollut kuinka liikutettu. Christophe juoksi häntä vastaan ja sanoi hänelle kurkku kuivana hyvää päivää; Otto vastasi: hyvää päivää; ja sitten eivät he löytäneet enää mitään puhumista, paitsi, että ilma oli hyvin kaunis ja että kello oli viisi minuuttia yli kymmenen tai ehkä kuusi, ehkäpä kymmenenkin yli, sillä linnan tornikello jätätti aina.

He menivät asemalle ja matkustivat junalla eräälle läheiselle pysäkille, jonne kaupunkilaiset usein tekivät huviretkiä. Matkalla eivät he saaneet suustaan tuskin kymmentä sanaa. He koettivat täyttää tyhjyyttä paljonpuhuvilla katseilla: se ei onnistunut sen paremmin. Vaikka he tahtoivat kovasti sanoa toisilleen, millaisia ystäviä he olivat, niin heidän silmänsä eivät puhuneet mitään, he näyttelivät pelkkää ilveilyä. Christophe huomasi sen ja häpesi. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen ei onnistunut ilmaista, ei edes tuntea kaikkea sitä, mikä oli hetki ennen täyttänyt hänen sydämensä. Otto ei ajatellut niin tarkoin tätä kieroutta, sillä hän ei ollut niin rehellinen kuin Christophe ja kunnioitti itseään itsearvosteluissa; mutta hänkin tunsi samanlaista pettymystä. Totuus oli se, että nuo lapset olivat viime viikon aikana ja toisistaan erossa kiihdyttäneet tunteensa sellaiseen diapasoniin, että heidän oli nyt mahdotonta pitää niitä todellisuuden rajoissa ja että ensimäinen vaikutus heidän jälleen kohdatessaan oli ehdottomasti pettymys: täytyi tinkiä entisestä. Mutta siihen oli heidän kummankin vaikea tyytyä.

He samoilivat kaiken päivää maalla saamatta karistetuksi pois raskasta tunnelmaa, joka heitä vaivasi. Sattui olemaan juhlapäivä: ravintolat ja metsät olivat täynnä kävelijöitä, — pikkuporvarien perheitä, jotka hälisivät ja söivät joka paikassa. Se lisäsi vielä heidän pahaa tuultaan; he kuvittelivat, että nuo ihmiset häiritsivät nyt heitä pääsemästä ensimäisen yhteisen matkan eheään tunnelmaan. Kuitenkin puhelivat he jo keskenään, koettaen kaikin voimin keksiä pakinan aiheita ja peljäten kumpikin huomaavansa, ettei heillä ollut mitään sanottavaa. Otto esitelmöi koko kouluoppinsa. Christophe ryhtyi laajasti selittelemään musiikkikappaleiden ja viulunsoiton tekniikkaa. He kiusasivat toisiaan ikävillä asioilla; heitä kiusasi itseäänkin, kun he kuulivat omia sanojaan. Ja he puhuivat yhä vaan, peljäten keskeytystä, sillä silloin alkoi ammottaa heti jäätävän hiljaisuuden kuilu. Ottoa melkein itketti; ja Christophe oli vähällä jättää hänet oman onnensa nojaan ja juosta matkaansa, niin häpeissään ja kyllästynyt hän oli.

Vasta tunti ennenkuin heidän piti lähteä takaisin junalle, he lämpenivät. Kaukana metsästä kuului koiran haukuntaa; se ajoi siellä itsekseen otusta. Christophe ehdotti, että he asettuisivat lymypaikkaan ja koettaisivat nähdä metsänriistaa. He painautuivat nopeasti pensaikkoon. Koira loittoni ja lähestyi jälleen. He siirtyivät oikealle, sitten vasemmalle, he hiipivät eteenpäin, tulivat jälleen entiseen paikkaan. Haukku muuttui kovemmaksi; koiran ääni tuntui aivan kuin tikahtuvan verenhimoiseen kiihkoonsa; nyt se tuli heitä kohti. Christophe ja Otto makasivat kuivilla lehdillä erään polun vieressä ojassa; he odottivat, tuskin tohtien hengittää. Haukunta vaikeni; koira oli eksynyt jäljiltä; he kuulivat sen vielä kerran uikahtavan; sitten vallitsi metsässä syvä hiljaisuus. Ei ääntä: ainoastaan miljoonain lentäväin olentojen salaperäistä kihinää, hyönteisten ja matojen, jotka lepäämättä kaluavat ja hävittävät metsää, — kuoleman säännöllistä hengitystä, joka ei koskaan pysähdy. Pojat kuuntelivat, he eivät hievahtaneetkaan.