Kaupunkiin saavuttaessa päättivät he tavata toisensa seuraavana sunnuntaina. Christophe saattoi Ottoa hänen ovelleen asti. Kadulla, kaasulyhdyn hohteessa he hymyilivät kainosti ja sammalsivat lämpöisesti: Näkemiin. Tuntui helpoitukselta erota, niin väsyneet he olivat mielenpingoituksesta, jossa he olivat nyt eläneet muutaman tunnin, ja ponnistuksesta, jonka heille tuotti jokainoan hiljaisuutta keskeyttävän sanan virkkaminen.
Christophe lähti yksin kotiinsa pimeässä. Hänen sydämensä riemuitsi ja lauloi: "Minulla on ystävä, minulla on ystävä!" Hän ei nähnyt mitään. Hän ei kuullut mitään. Hän ajatteli sitä ainoaa seikkaa.
Häntä nukutti niin, että hän hoippui, ja hän vaipui uneen, tuskin päästyään kammioonsa. Mutta pari kolme kertaa herätti hänet yöllä aivan kuin ainaiseksi mieleen syöpynyt ajatus. Hän supisi: "Minulla on ystävä", ja nukahti jälleen.
Seuraavana aamuna tuntui hänestä niinkuin kaikki tämä olisi ollut unta. Tullakseen vakuutetuksi totuudesta hän koetti palauttaa mieleensä eilisen päivän yksityistapauksia. Hän oli syventynyt ajattelemaan niitä vielä soittotunteja antaessaankin; ja yhä illalla oli hän orkesteriharjotuksessa niin hajamielinen, että hän tuskin muisti sieltä lähtiessään, mitä oli soittanut.
Kotiin tultuaan näki hän siellä kirjeen itseään odottamassa. Hänen ei tarvinnut miettiä, keneltä se oli. Hän sulkeutui nopeasti huoneeseensa sitä lukeakseen. Se oli kirjoitettu vaaleansiniselle paperille, huolellisella, venyvällä, epämääräisellä käsialalla ja sieväkiemuraisin kirjaimin:
"Rakas herra Christophe, — uskaltaisinko sanoa: kunnioitettava ystäväni?
"Minä olen paljon ajatellut eilistä matkaamme, ja minä kiitän teitä äärettömästä hyvyydestänne minua kohtaan. Minä olen niin kiitollinen teille kaikesta, mitä teitte, teidän ystävällisistä sanoistanne, ja ihanasta kävelyretkestä, ja erinomaisista päivällisistä! Minä olen ainoastaan pahoillani, että te kulutitte niin paljon rahaa juuri niihin päivällisiin. Miten hurmaava päivä! Eikö tuossa hämmästyttävässä kohtauksessa ole jotain kohtalokasta? Minusta tuntuu kuin itse Sallima olisi tahtonut yhdistää meitä toisiimme. Miten iloinen olen kun saan tavata teidät ensi sunnuntaina! Toivon, ettei teille ole tullut liioin ikävyyksiä siitä, että jäitte pois herra Hof Musik Direktorin päivällisiltä. Olisin kovin pahoillani, jos olisitte saanut harmia minun tähteni!
"Olen aina, rakas herra Christophe, teidän uskollinen palvelijanne ja ystävänne
Otto Diener."
"P.S. — Olkaa hyvä ja älkää tulko sunnuntaina noutamaan minua kotoa, meidän on parempi, jos teille sopii, kohdata Schlossgartenissa."