Diener olisi tahtonut kylläkin tehdä vastaväitteitä, ei silti, että häntä kukaan olisi odottanut, vaan sen tähden, että hänen oli yleensä vaikea päättää mitään näin yhtäkkiä, oli asia minkälainen tahansa: hän oli metoodinen luonne ja halusi valmistautua tarkoin etukäteen kaikkeen. Mutta Christophe oli kysynyt sellaisella äänellä, ettei hän voinut kieltää. Hän antautui siis toisen tahdon valtaan, ja sitten he jälleen pakisivat kaikenlaista.

Ravintolassa raukesi keskustelun into heiltä kummaltakin. Heitä vaivasi molempia vakava kysymys, kumpi heistä tarjoaisi toiselle päivällisen, siksi he vaikenivat; ja molemmista heistä oli kunnianasia se tehdä: Dieneristä siksi, että hän oli rikkaampi, Christophesta jälleen sen tähden, että hän oli köyhempi. He eivät ilmaisseet kumpikaan aikomustaan suoraan; mutta Diener koetti anastaa oikeutensa käskevällä äänellä, jolla hän tilasi ruokalistan. Christophe aavisti hänen tarkoituksensa; ja hän korvasi vahinkonsa valitsemalla kaikkein hienoimpia ruokia; hän tahtoi osoittaa, että hän oli yhtä hyvissä varoissa kuin kuka muu hyvänsä. Ja kun Diener teki uuden yrityksen ja koetti saada puolestaan valita edes viinit, niin musersi Christophe hänet yhdellä ainoalla katseella ja käski tuomaan pullon kalleinta viiniä, mitä ravintolassa oli.

Nyt, kun he istuivat mahtavan aterian ääressä, tulivat he aivan noloiksi. He eivät keksineet enää toisilleen mitään sanomista; he söivät avuttomasti, ja heidän liikkeensä olivat jäykät ja kulmikkaat. He huomasivat yhtäkkiä, että he olivat toisilleen vieraita, ja olivat molemmat varuillaan. He koettivat turhaan saada pakinaa vilkkaammaksi: se lamautui kohta jälleen. Ensimäinen puolituntia oli hirvittävän ikävä. Onneksi teki juhla-ateria pian vaikutuksensa, ja kestailijat katselivat jo toisiinsa luottavammin. Varsinkin Christophe, joka ei ollut tottunut sellaiseen hummaukseen, tuli merkillisen puheliaaksi. Hän kertoi kaikki elämänsä vaikeudet; ja Otto taas tunnusti avomielisesti, ettei hänkään ollut onnellinen. Hän oli heikko ja arka, hänen toverinsa käyttivät hänen ominaisuuksiaan väärin. He pilkkasivat häntä, he eivät antaneet hänelle anteeksi, ettei hän hyväksynyt heidän epähienoja tapojaan, he tekivät hänelle monenmoista ilkeyttä. — Christophe heristi nyrkkiään ja sanoi, että koettakootpas tehdä hänen ollessaan saapuvilla. — Myöskään Ottoa eivät hänen omaisensa ymmärtäneet. Christophe tiesi, mikä onnettomuus se oli; ja he heltyivät yhteisistä kovista kohtaloistaan. Dienerin vanhemmat tahtoivat hänestä kauppamiestä, isänsä seuraajaa liikkeessä. Mutta hän itse tahtoi olla runoilija. Ja hänestä tulisi runoilija, vaikka hänen sitten täytyisi paeta synnyinkaupungistaan, kuten Schiller, ja kärsiä kurjuutta. (Muuten: koko isän omaisuus joutuisi hänelle, ja se oli melkoinen.) Otto tunnusti punastuen, että hän oli jo kirjoittanut runoja elämän surullisuudesta; mutta hän ei tahtonut niitä mitenkään lukea Christophelle, vaikka toinen pyyteli hartaasti. Viimein lausui hän niistä pari kolme, pahoin sotkien, niin heltynyt hän oli. Christophesta ne olivat suurenmoisia. He löivät suunnitelmansa yhteen: he aikoivat työskennellä yhdessä; he kirjoittaisivat draamoja, tuollaisia Liederkreise-nimisiä sommitelmia. He ihailivat toinen toisiaan. Oton kunnioitusta herätti, paitsi Christophen taiteilijamaine, hänen voimansa ja rohkea puhetapansa. Ja Christopheen vaikutti Oton aistikas ulkoasu, hänen hienot tapansa ja, — kaikkihan tässä maailmassa on relatiivista, — hänen suuri tietomääränsä, jota hänellä itsellään ei ollut laisinkaan ja jota hän janosi.

Ateriasta hiukan velttoina istuivat he sitten kyynärpäät pöydän varassa ja juttelivat ja kuuntelivat toistensa tarinoita, silmissä heltynyt ilme. Iltapäivä vieri nopeasti. Täytyi lähteä. Otto teki viimeisen ponnistuksen kaapatakseen laskun; mutta Christophe naulitsi hänet paikalleen ankaralla silmänluonnilla, joka vei häneltä halun enää yrittääkään. Christophelle tuotti huolta ainoastaan yksi seikka: kun häneltä ei vaan tahdottaisi enempää kuin hänellä oli; hän olisi mieluummin antanut kellonsa ja kaiken mukana olleen irtaimensa kuin myöntänyt Otolle olevansa vähissä. Mutta niin pahoin ei käynytkään; hänen tarvitsi maksaa näistä päivällisistä ainoastaan melkein koko kuukauden palkkansa.

He laskeutuivat alas rinnettä. Illan varjot alkoivat levitä kuusien juurelle, latvat kylpivät vielä punertavassa valossa; ne heijuivat raskaasti edestakaisin, suhisten kuin mainingit rannalla; askelten ääntä pehmensivät sinipunertavat havuneulaset. He vaikenivat kumpikin. Christophe tunsi kummallisen, suloisen rauhan täyttävän sydämensä, hän oli onnellinen, hän tahtoi puhua, jokin ahdistus tukki hänen ääntään. Hän pysähtyi hetkeksi, ja Otto samoin. Kaikki oli hiljaista. Hyttyset surisivat auringon sädeviivassa korkealla ilmassa. Kuiva oksa rasahti ja putosi. Christophe tarttui Ottoa käteen ja kysyi vapisevalla äänellä:

— Tahdotteko olla minun ystäväni? Otto supisi hiljaa:

— Tahdon.

He puristivat toistensa kättä; heidän sydämensä sykkivät kovasti. He uskalsivat tuskin toisiinsa katsahtaa.

Hetken päästä jatkoivat he matkaansa. He kulkivat ainoastaan parin askeleen päässä toisistaan eivätkä puhuneet enää mitään, kunnes saapuivat metsän reunaan: he pelkäsivät itseään ja salaperäistä mielenliikutustaan. He kulkivat hyvin nopeasti, he eivät pysähtyneet ennenkuin pääsivät pois puiden varjosta. Siellä he tyyntyivät ja ottivat jälleen toisiaan kädestä. He ihailivat himmyvän illan kuutamoa ja puhelivat katkonaisin sanoin.

Laivassa istuivat he etukannella, kuultavassa hämärässä; he koettivat puhella tavallisista asioista: mutta he eivät kuulleet omia sanojaan; suloinen uupumus oli heidät vallannut. He eivät kaivanneet puhua, eivät ojentaa toisilleen kättä, eivät edes toisiinsa katsahtaa: he olivat toisiaan lähellä.